Joulun ihmemaa

Piparkakkutaloprojektini kuvina:

Alussa oli kuusia sekä muutaman talon ja kirkon osasia hiukan vääristynein kaavoin.

Sitten hyökkäsivät hedelmäaakkoset, ja syntyi kummallista taidetta kirkon ikkunaan.

Innostuin sitten liimailemaan aivan turhia pikkupapanoita kaikkialle.

Lumiukko on aina pakko olla; tänä vuonna se sai porkkanankin. Freeky.

Tässä vaiheessa kylän idea alkoi muotoutua, mutta työmaa seisoi aukinaisena pitkään ennen kuin löydettiin led-kynttilöitä.

Loput palaset ja pienoistyökalupakki! Ah, loving it.

Pienin mökki sai sydämiä ja jyhkeitä jääpuikkoja.

Isommassa mökissä on lakukatto, joka on meidän perheelle mieluisin osa aina. Lakufriikit. Tänä vuonna ajattelin myös salasyömäreitä ja reunustin maan irtonaisilla karkeilla. Hihi.

Kylän kuusi. Mittakaavassaan kuulemma noin kymmenen metriä korkea.

Kirkkoon tuli iso ja neljä pientä väri-ikkunaa, mutta tornia en uskaltanut pienennetyllä kaavalla tehdä. Piparitaikina loppui ennen kuin tajusin, että voisin tehdä omat kaavat. Tässä kuvassa sataa lunta. Jee!
 

Pikkupikkuyksityiskohta: ikkunassa kynttilöitä (neljää ei mahtunut). (Ja lumiukolta pudonnut tonttulakki, kehee.)

Kaiken vääntämisen ja väsäämisen jälkeen kylästä tuli pieni ja suloisa. Tykkään eniten valoista, jotka hohkaavat pimeään iltaan kirkon ja isomman mökin sisältä.

Pikkusiskon kuvailemia on nämä, ettäs tiedätte. Hehe.


Joka tapauksessa ihanaa ja maukasta joulua just teille! <3

Šiivilä ja šen joulukalenteri

Minulla on sopivan outoja ystäviä, jotka tekevät (usein minunkin kanssani) mukavan outoja juttuja. Pidän siitä. Haha. Tämän syksyn kenties persoonallisin projekti on minusta ollut kansanmusiikkiyhtye Šiivilä, jossa vaikuttaa neljä jäsentä: Jänö, Hebo, Rebo ja Greðel. Šiivilä luo ja esittää näennäistä kansanmusiikkia; "seuloo folkloristisia helmiä sijoilleen". Yhtye on saanut vaikutteita monista kansansävelmistä, vaikka kappaleet ovat hyvinkin omalaatuisia.

Kysessä on siis humoristisesti kansanmusiikkiperinteeseemme suhtautuva yhtye, jonka tekijät ovat alan asiantuntijoita eli fennistejä. Kuten Šiivilä FB-fanisivullaan kuvailee: "Tieteellisestä traditionalistis-foneettisesta ja kansanperinteellisestä lähestymistavastaan (eteenpäin heiluminen) huolimatta yhtye esittää laulujaan kieli poskessa." Käytännössä Šiivilän musiikkia on mahdotonta määritellä vedenpitävästi (hehheh); se on itse koettava.

Sain pyydystettyä pari Šiivilän jäsentä kuulusteltavakseni. Heiltä sain inside-näkökulmaa mukaan esittelyyni. Šiivilä on siis perustettu 24.8.2011 Vakiopaineessa Inariveljien keikan jälkimainingeissa. Omien tuotosten kirjoittaminen ja säveltäminen aloitettiin samalta istumalta, ja ensimmäinen keikka heitettiin Lounaispuistossa heti putkeen. Sisäpiirin tiedon mukaan ensimmäinen luotu kappale oli Punamarjoja etsii karhu. Uusia biisejä on syntynyt matkan varrella koko ajan lisää. Suunta on mielestäni laadukkaampaan päin, vaikkakin mieltäni edelleen lämmittävät erityisesti Vatjalainen patjalaulu ja Venäläisen pirtti.

Šiivilä on ehtinyt syksyn aikana esiintyä useampaan otteeseen, mm. Pekkola-karnevaaleilla, Luovassa illassa ja Koko Kylän pikkujouluissa. Ryhmän kummallinen huumori ja taidot(?) ovat siis tulleet tutuiksi jo monelle. Joulukuun alkaessa Šiivilä aktivoitui kuitenkin aivan uudella alueella: yhtye alkoi yllättäen julkistaa joulukalenteria, jossa seikkailevat erinäiset käsinukke- ja eläinhahmot. Sisäpiirilähteiden mukaan idea joulukalenteriin tuli spontaanisti innostuen; mukava sivuvaikutus yhtyeen näkyvyyden lisääntymisestä tajuttiin vasta myöhemmin. Ja tosiaan: Šiivilä on huomattu kalenterin kautta paljon laajemmin kuin kukaan olisi uskonut. Sympaattiset (ja vähemmän sympaattiset) eläinhahmot ovat johdattaneet monet uudet fanit Šiivilän listoille. Lapsenmielistä kalenteria seuratakseen ei tarvitse olla lapsi (vaikka todistetusti se on lapsiinkin vedonnut; lähteeni mukaan eräiden lasten suosikki on luukku 3, jota luukutetaan mieluusti repeatilla). 

Itselleni kalenteri on tuonut mukavan lapsi/joulumielen lisäksi välillä synkeämpiäkin ajatuksia. Lyhyet videot eläinten maailmasta tuntuvat toisinaan toistavan kamalampiakin asioita tästä maailmasta kuin antavat ymmärtää pehmeällä polyesteripinnallaan. Ensinnäkin hahmot käyttäytyvät huomattavan väkivaltaisesti toisiaan kohtaan (ks. esim. luukku 4, jossa Taunoa lyödään mahaan; luukku 7, jossa Ketun suu sidotaan). Luukussa 5 eläimet saavat uuden kaverin, Ketun, joka alkaa heti alkutekijöikseen haaveilla kanaa (ja kalaa) evääkseen, kun nälkä on. Onhan se ihan luonnollista, että ketut ovat lihansyöjiä. Lapsillekin on tietysti hyvä tuoda elämän perusasiat selväksi jo ajoissa, mutta siinä vaiheessa, kun katsoja jää siihen luuloon, että Kana syödään, mennään mielestäni jonkin rajan yli jo (ks. luukku 12). Onneksi pian käy ilmi, ettei Kanalle käy kuinkaan, vaan se osaa puolustautua Kettua vastaan (kuinkas muuten kuin väkivalloin, vaikkakin loppuratkaisu aiheuttaa miellyttävän optimistisen värähdyksen; ks. luukku 14).

Taunon hahmo on minusta hämmentävä: se saa ruutuaikaa paljon vähemmän kuin muut ja esiintyy vähän kuin ekstrahahmona ennen luukkua 21, jossa Taunous vasta pääseekin valloilleen. Kyseisessä luukussa Tauno vierailee sukulaistensa luona. Humoristisella otteella tehdystä (ja hyvin viihdyttävästä) luukusta voidaan lukea kritiikkiä niin sukujuhlia kuin erilaisuuttakin kohtaan: näissä juhlissa erikoisesti käyttäytyvää ei-kenenkään-lapseksi laskettavaa Huubertia sorretaan kyyneliin asti, eikä Taunokaan (omalaatuisuudestaan huolimatta) viihdy juhlissa pitkään. Johtuisiko Taunon äkillinen poistuminen epäselvistä isäsuhteista... Taunon persoonasta saadaan lisäviitteitä mm. luukusta 15, jossa hän sekaantuu tulkintani mukaan eläimiin ja somistautuu peruukkeihin yms. asusteisiin hiukan homahtavasti.

Nimettömäksi jäävä kalahahmo jää ehkä näkyvämpien persoonien ja tarinoiden varjoon, vaikka esiintyykin monissa alkukatkelmissa ja lähes jokaisessa jaksossakin. Kalasta jää katsojalle huomattavan sympaattinen kuva, vaikka se ei olekaan niin esillä kuin muut (tai ehkä juuri siksi). Varsinkin alkuluukuissa hahmon suhde Kanaan tuodaan hyvin selväksi: tässä on meillä hyvät kaverukset. Kala on siis hyvinkin mukana porukassa, vaikkei ole huomion keskipisteenä jatkuvasti. Mielenkiintoista on, että sekin tekee kuitenkin neljännessä jaksossa väkivaltaa (ks. synnintunnustus luukusta 17). Luulen, että tämä johtui jonkinlaisesta tarpeesta sulautua ryhmään ja käyttäytyä kuten sen jäsenen kuuluu. Kalahahmon hiljaisuuden voikin lopulta tulkita söpöksi ujoudeksi, johon varmasti moni katsoja samastuu.

Kanan ja Ketun välillä on kyllä kalenterin kiinnostavin jännite. Se ilmenee jatkuvana kinasteluna siitä, kuka syö ja kenet. Kettu on myös suulas hahmo, joka ei anna puheenvuoroa muille eläimille kovinkaan mielellään (ja naamioi sen kummalliseen mukisemiseen ja pölöttämiseen). Apina heiluu silmää miellyttävästi suurena hahmona ja pitää kultalautasilla kivaa kilkattavaa ääntä. Se tuo mukaan myös hihityttävää huumoria hymyävine olemuksineen (ja lautassekoiluineen, ks. luukku 1). Apinan voi kuitenkin nähdä myös aikamoisen negatiivisena hahmona: yhtenään kaikuva "HILJAA!" kalskahtaa muutaman kerran jälkeen sananvapauden riistämiseltä. Apina sanoo harvoin myöskään mitään muuta (paitsi esim. luukussa 22). Kun lisätään Ketun pulina ja sen hiljentäminen suun sitomisella, Kanan (ja muiden eläinten) hiljaisena pitäminen höpötyksellä (ks. luukku 6) ja HILJAA-huudoilla, voidaan hyvinkin katsoa kalenterin kertovan tärkeää sanomaa yksilöiden sananvapaudesta ja tasa-arvoisesta kuuntelemisesta.

Tähän mennessä tuorein luukku (22) antaa toivoa lämpimämmästä maailmasta, jossa kaikki hahmot ovat ystäviä keskenään ja jokainen saa suunvuoron. Apina hämmentyy puheenvuorostaan jopa niin paljon, että saa jonkin sortin kohtauksen ja alkaa lyödä itseään. Ei se ole tottunut sanomaan juuri muuta kuin "HILJAA", ei sen tässä ryhmässä kuulu tehdä mitään muuta: luulen, että se angstaa nimenomaan roolistaan. Myös katsoja hämmentyy yhtäkkisestä käänteestä ryhmädynamiikassa. Ehkä vielä julkaisemattomat kaksi jaksoa antavat selityksen näin spontaanisti jouluhenkiseksi, jopa rakkaudelliseksi kääntyneeseen tarinaan.

Jos vielä hetkeksi käännän kelkkani tässä mäessä kohti itse Šiivilä-yhtyettä, on mainittava, että lähteenäni toimineet anonyymit jäsenet kertoivat näiden kokemusten muuttaneen itseään: "Šiivilä on siivilöinyt minusta lähes lopunkin esiintymishäveliäisyyden. Nariseva eukkoääni rokkaa." Uskoisin tällaisen projektin muuttavan ketä tahansa. Hienoa, viihdyttävää, inspiroivaa, ja mikä parasta: aivan randomia.

Extraordinary Merry Christmas

Viimeisimmässä Glee-jaksossa Artie saa ohjattavakseen paikallistelevision jouluohjelman. Artien ja muiden gleeläisten käsissä siitä muotoutuu aika persoonallinen yhdistelmä Star Warsia ja Judy Garland Show'ta. Sopivan outoa, kuten odottaa saattaa. Minulle tämän jakson mieleisin tulkinta oli Sound of Musicin ihana My Favourite Things. Olenkin odottanut, milloin se kaivaa tiensä Lea Michelen tulkittavaksi.

Lean lisäksi olen kovin tykästynyt Damian McGintyn ääneen. Tässä hän sai tulkita Elviksen klassikoksi tekemän kappaleen Blue Christmas. Vetää kyllä vertoja rock'n'rollin kuninkaalle.

+ Glee-triviaa: Kyseinen joulujakso oli Matthew Morrisonin (Will Schuester) ohjausdebyytti.

Lomalomaloma

Ihan sen kunniaksi, että minulla alkaa tänään virallisesti joululoma, ajattelin suositella minusta parasta joululeffaa. Koska olen romanttinen sielu, minuun tietysti vetoaa hiukan imelä ja huumorilla höystetty luminen ihanuus. The Holiday (2006) on mielestäni joulutunnelmaltaan aivan täydellinen. Se saa minut aina kyyneliin loppuratkaisullaan ja lämmöllään.

Holidayta tähdittävät Cameron Diaz, Kate Winslet, Jude Law ja Jack Black. En olisi ehkä aikoinaan valinnut leffaa näyttelijöiden perusteella, mutta onneksi en etukäteen tiennyt, keitä elokuvateatterin kankaalla oikein seikkailee. Elokuva kertoo kahdesta naisesta, jotka molemmat kyllästyneinä elämäänsä vaihtavat kotejaan joulun alla ja tulevat tutustuneeksi toinen toistensa elämiin ja ihmisiin niissä. Idea on kutkuttava, varsinkin kun kotien vaihto tapahtuu hyvinkin spontaanisti. Leffassa on myös sopivasti huumoria ja epäonnistuneita tilanteita niin kuin oikeaan elämään kuuluu. Holiday onkin elämänmakuinen realistisen koomisilla hahmoillaan, mutta sopivalla ripauksella romantiikkaa ja vaaleanpunaisia pilviä.

Elokuvasta on muodostunut minulle jokajouluinen hyvän tuulen perinne. Tänä jouluna aion haalia äitin katsomaan sitä kanssani glögimukin ja suklaarasian kanssa. Jos et ole leffaa nähnyt, se tulee Maikkarilta sopivasti jouluaattoiltana. (Ja pian sen jälkeen Kala nimeltä Wanda! Ah, mikä leffa sekin!)