G.G.

Olen nyt katsellut lähes kaikki Gilmoret, jotka omistukseni piiriin kuuluvat. Kyseessähän on siis yksi parhaista (=laadukkaimmista, hauskimmista ja kiinnostavimmista) sarjoista, joita olen katsonut. Yksi lempisarjojani siis.

Gilmoren tyttöjä on tehty seitsemän tuotantokautta. Kun katsoo sarjan kasvua kokonaisuudessaan, se muodostaa melko tyypillisen sarjan kehityskaaren. Alussa ideat ovat uusia ja hahmot hieman hakusessa, mutta ensimmäisen tuotantokauden lähestyessä loppuaan jokainen vähänkin G.G:n kohderyhmään osuva katsoja on koukussa. Toisella tuotantokaudella ollaan niin sanotusti huipulla: nokkela, populaarikulttuuriviitteitä pursuava dialogi on saavuttanut vakionopeutensa noin 200 kilometriin tunnissa, Lorelailla ja Rorylla on molemmilla tuplasti miehiä, Sookie ja Jackson muuttavat yhteen ja menevät naimisiin...

Kolmannella tuotantokaudella alkaa vähittäinen lasku. Allekirjoittaneelle sitä helpottaa Jessin (Milo Ventimiglia!) ja Dave Rygalskin (Adam Brody!) pyöriminen nuorten kuvioissa. Kolmas tuotantokausi onkin vielä ykköskautta parempaa viihdettä. Kaikki toimii niin kuin pitääkin, kunnes mätkähdetään maha edellä kaudelle neljä. Rory suuntaa askelensa Yaleen, pois Stars Hollowista, pois äitinsä luota. Sinänsä odotettavissa oleva käänne on joidenkin ystävieni mielestä selkeä laskusuhdanteen alku. Onhan se niinkin, mutta neloskausi nyt vielä menee, onhan kaikkia jänniä salasuhteita proffiin (Paris, ah!) ja iskän työkavereihin (oikeastaan en ole koskaan lämmennyt Jasonille, koko juttu Lorelain kanssa tuntui alun alkaenkin lässähtävältä idealta, vaikka toisin todistettiinkin). Ja voi ihanuutta, neloskauden loppu, sitähän me kaikki olemme odottaneet, Luke ja Lorelai!

Homma alkaa kuitenkin hajota käsiin, minkä todistaa vitoskausi. Roryn ja Deanin käsittämätön yhteenpaluu on suoraan sanottuna ällöä. Roryn hahmo alkaa kasvaa tässä vaiheessa selvästi ulos kiltin tytön kuorestaan. Ärsyttävän ihana Logan saapuu ravisuttamaan lisää Roryn identiteettiä ja (thank god) lemppaamaan Deanin vihdoin (Supernatural kutsuu, jeah). Emily ja Richard sopivat riitansa ja uusivat avioliittovalansa. Sitten elämäntilanteiden ja henkilöhahmojen muuttuminen alkaa häiritä katsomista.

Kutoskaudelle tullessa ollaan jo niin käsittämättömässä tilanteessa, ettei tekisi mieli enää tietää ollenkaan, kuinka sarja jatkuu. Ja silti sitä tietysti katsoo. En kyllä suosittelisi. Kuudennen tuotantokauden käsikirjoitukset ovat pelkkää kuraa verrattuna kakkos- tai kolmoskauden ikivihreisiin. Dialogin ja juonenkuljetuksen tasolla. Yäh. Kenen idea oli rikkoa koko sarjaa kantava äidin ja tyttären välinen suhde? Kenen idea oli työntää laastariksi sitä paikkaamaan vanha tuttu Jess? Roryn käyttäytyminen muuttuu radikaalisti vain siksi, että Jess tulee näyttämään naamaansa (ei sillä, muuttuis munki). Seriously. Seiskakaudesta en edes sano mitään. Loppubileet. Aaaagh. Vinkki: lopettakaa sarja vielä, kun paskavesi ei koskettele napaa.

Piirsin ihanan kaavakuvion Gilmorejen kehityksestä. Lisäsin sydämiä nätteyssyistä, mutta se ei auttanut. Lukuohjeet: jos et ole vielä katsonut Gilmorea, katso sitä korkeintaan vitoskauden loppuun, ole hyvä.
Kiitos.

I will go to the ends of the earth

Löysin juuri fanaattisen Gilmoren tyttöjen ystävän, joka haluaa olla neljäs Gilmore.

My goal in life is to become the 4th Gilmore Girl (3 gilmore girls counting Emily plus me, wow I just did math), and to bring the rest of the world with me.  I want to exemplify the education and well roundedness and style.  I want well roundedness to be a word.
- Lorelei

Tämä nainen (?) tekee juuri sitä, mitä minäkin tekisin, jos en olisi näin laiska. Hän on listannut kaikki sarjassa esiintyvät kirjat, elokuvat, bändit ja tv-sarjat aikomuksenaan tutustua niihin. Hän pukeutuu kuin Lorelai ja lukee Roryn kirjoja. Kuinka käsittämättömän siistiä ja samalla friikkiä. (Tiedä sitten kuinka tosissaan tässä ollaan, mutta ensisilmäyksellä kaikki vaikuttaa tosifanin tosisekoilulta.)

Gilmoren tytöt on minullekin pitkäaikainen rakkaus; seurasin sarjaa innokkaasti ala-asteikäisestä lukioon. Nyt hyllyni pursuilevat Gilmore-DVD-bokseja. Ostin juuri kaksi kautta lisää ja viimeisiä viedään. Harkitsin pitkään ja vakavasti, haluanko viidettä tai varsinkaan draamaisaa kuudetta kautta, mutta tein silti ostopäätöksen ja iloitsen.

Nyt voisinkin sitten ruveta myös jatkamaan fanaattisen Lorelein jalanjäljissä. Olisiko leffoissa tai kirjoissa ainesta uuteen haasteeseen? 30 päivää aikaa katsoa niin montaa Gilmore-tv-sarjaa kuin mahdollista?

Joku mikä Adele

Olen sydänjuuriani ja kynnenalusiani myöten hillitön Adele-fani. Oh, the voice. Löysin Adelen niihin aikoihin, kun Rolling in The Deep soi Gleessä Lea Michelen ja Jonathan Groffin coverina. Toimiva veto noin duettona, vaikkakin Gleen mausteilla, eli sopivan teini-melodraamaista, hoho. Huvittaa nuo taustalla laulavat lavastajat.

Adele kyllä laulaa tuon(kin) suuremmalla tunteella. Tuoreempi Gleen Adele-veto on ihanaihanaihana Rumour Has It / Someone Like You -mashup. Itku, miten ne osaakin hommansa.

No, takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Uudenvuodenyönä tuli tv:stä Adelen konsertti The Royal Albert Hallista Englannista. Pahaksi onneksi se esitettiin juuri vuoden vaihtuessa, mikä esti minua näkemästä sen televisiosta. Onni matkassa oli se, että Areena näyttää taltioinnin kuukauden päivät televisioesityksen jälkeenkin. Tee siis kuin minä ja katso keikka täällä.

Tämä oli niin värisyttävä keikka, niin käsittämättömän iso. Ihmisiä oli tuhottomasti, kaikki aivan mukana. Tunnelma paikan päällä on ollut varmasti hyvin tiheä. Puitteet konsertille ovat, kuten Adele itsekin toteaa, aivan loistokkaat. Erilaisia valo- ja erikoistehosteita käytetään konsertissa harkiten, mutta tarpeeksi. (Aivan pakko kyllä mainita upeasta kännykkävalomerestä, jonka yleisö synnyttää itse, ohh. Myös kattovalaisimet ovat kauniita yksityiskohtia välillä kuvaan osuessaan.) Ei Adelen musiikki vaadi mitään valoshow'ta, eikä sellainen sopisi tämän konsertin tyyliinkään. Musiikista tulee mieleen ehkä Amy Winehouse (jolle muuten omistetaan yksi kappale tällä keikalla), Duffy tai Katy Perry. Pääosassa on laulajattaren vahva ja omintakeinen ääni.

Adelen persoona on valloittava, mikä paistaa tästäkin tallenteesta. Eikä mikä tahansa persoona valloittaisi tuonkokoista yleisöä... Hyvin ravisteleva oli hetki, kun yleisö lauloi Adelen kanssa Someone Like Youta. Ah. Kyyneleet valuivat poskia, niin kauniilta se tuntui jossain sielun sopukoissa syvällä sisällä. Tuli mieleen Live 8 -tapahtuma muutama vuosi sitten, josta ystäväni jaksaa puhua edelleen: Siinä esiintyi mm. Robbie Williams, joka veti hittibiisinsä Angels. Yleisö sitten lauloi Robbien kanssa niin valtaisasti, että se oli ystävälleni samanlainen kylmät väreet & vau -kokemus. Ehkä tunnistat itsesi tästä, terkkuja. :)

Mutta kyllä, Adelessa on sitä jotain, vaikka suosio ponnistaisikin sydänsuruisesta albumista. Tai ehkä juuri siksi. Kuunnelkaa ja rakastukaa!

A new sleuth for the 21st century

Tätä on odotettu: Sherlock palaa toisen tuotantokauden jaksoin! Kyseessä on siis BBC:n huippulaadukas modernisaatio Arthur Conan Doylen luoman kaikille tutun salapoliisin seikkailuista. Ensimmäisen kauden jaksot nähtiin 2010, mutta toista tuotantokautta jouduttiin odottamaan tähän asti. Eikä huolta, Benedict Cumberbatchin karisma ei ole kadonnut minnekään. Martin Freeman loistaa hänkin edelleen aina yhtä jähmeänä tohtori Watsonina. Toisen kauden ensimmäinen jakso ei siis jäänyt odotuksistani.

Ensimmäinen tuotantokausi (joka rantautui Suomeenkin 2011 vaisulla nimellä Uusi Sherlock) piti siis sisällään kolme puolentoista tunnin pläjäystä Sherlockia ja syväjäädyttävän pysäyttävän cliffhangerin, jonka kanssa sitten elettiin puolitoista vuotta. Sekin ratkesi kokoonsa nähden nyt aivan tyydyttävällä tavalla. Ah. Toinenkin tuotantokausi pitänee sisällään kolme jaksoa.

Mikä tästä sarjasta nyt siis tekee niin kiehtovan ja koukuttavan? No, ensinnäkin se on isolla rahalla toteutettu eli hyvää BBC-laatua. Viihteen laadun takaavat myös ihmeellisesti rooleihinsa solahtavat näyttelijät. Roolit on rakennettu miellyttävästi vanhaa Sherlockia mukaillen ja nykyaikaistaen. Sherlockin mastermindia on hyödynnetty hahmon luonnetta muotoillessa; tämän hahmon yliluonnollinen kyvykkyys ratkaista mysteerejä on uskottavaa, koska hänellä on heikkouksia kykyjensä vastapainona (vrt. Mentalist, House). Tohtori Watsonille taas on rakennettu sotilasmenneisyys, joka antaa hänelle sopivasti särmää. Liian nössö tohtori jäisi tämän Sherlockin varjoon kuusi nolla.

Sarjassa hyödynnetään todella tehokkaasti nykyteknologiaa, mikä tuntuu jo niin luontevalta. Tekstiviestittely ja bloggaaminen ovat osa arkipäivää, miksei siis liitettäisi niitä nykyaikaan sijoittuviin sarjoihin? Toimivaa. Katsojasta on mukavaa, kun saa olla mukana päättelemässä salapoliisitarinoissa. Tässä mukana pysyminen hoituu Sherlockin hahmoon fokusoimalla: pääsemme hänen päänsä sisään, kun hän tarkastelee ruumista ja näkee enemmän kuin tavallinen ihmissilmä. Toisaalta katsoja pidetään sen verran pimennossa, ettei rikoksia noin vain kotisohvalta ratkotakaan.

"Initially he wanted to be a pirate."

 
Kun lisätään vielä kourallinen sivuhahmoja (mm. Sherlockille veli), vähän jännitystä, ronskisti huumoria, laatumusiikkia, Lontoon urbaanius, toimiva leikkaus, vähän lisää jännitystä ja ripaus (nojoo) romantiikkaakin, saadaan oikein maukasta salapoliisisoppaa. Voi, britit, tarjoatte liian hyvää viihdettä. Jenkkisarjat maistuvat punchlineineen tämän jälkeen niin siirappisilta, että oksettaa. Kun huumorin pitää tarpeeksi mustana, voi silloin tällöin nauttia sen ohella vähän kermavaahtoa. Namnam.

Extraordinary Merry Christmas

Viimeisimmässä Glee-jaksossa Artie saa ohjattavakseen paikallistelevision jouluohjelman. Artien ja muiden gleeläisten käsissä siitä muotoutuu aika persoonallinen yhdistelmä Star Warsia ja Judy Garland Show'ta. Sopivan outoa, kuten odottaa saattaa. Minulle tämän jakson mieleisin tulkinta oli Sound of Musicin ihana My Favourite Things. Olenkin odottanut, milloin se kaivaa tiensä Lea Michelen tulkittavaksi.

Lean lisäksi olen kovin tykästynyt Damian McGintyn ääneen. Tässä hän sai tulkita Elviksen klassikoksi tekemän kappaleen Blue Christmas. Vetää kyllä vertoja rock'n'rollin kuninkaalle.

+ Glee-triviaa: Kyseinen joulujakso oli Matthew Morrisonin (Will Schuester) ohjausdebyytti.

Lomalomaloma

Ihan sen kunniaksi, että minulla alkaa tänään virallisesti joululoma, ajattelin suositella minusta parasta joululeffaa. Koska olen romanttinen sielu, minuun tietysti vetoaa hiukan imelä ja huumorilla höystetty luminen ihanuus. The Holiday (2006) on mielestäni joulutunnelmaltaan aivan täydellinen. Se saa minut aina kyyneliin loppuratkaisullaan ja lämmöllään.

Holidayta tähdittävät Cameron Diaz, Kate Winslet, Jude Law ja Jack Black. En olisi ehkä aikoinaan valinnut leffaa näyttelijöiden perusteella, mutta onneksi en etukäteen tiennyt, keitä elokuvateatterin kankaalla oikein seikkailee. Elokuva kertoo kahdesta naisesta, jotka molemmat kyllästyneinä elämäänsä vaihtavat kotejaan joulun alla ja tulevat tutustuneeksi toinen toistensa elämiin ja ihmisiin niissä. Idea on kutkuttava, varsinkin kun kotien vaihto tapahtuu hyvinkin spontaanisti. Leffassa on myös sopivasti huumoria ja epäonnistuneita tilanteita niin kuin oikeaan elämään kuuluu. Holiday onkin elämänmakuinen realistisen koomisilla hahmoillaan, mutta sopivalla ripauksella romantiikkaa ja vaaleanpunaisia pilviä.

Elokuvasta on muodostunut minulle jokajouluinen hyvän tuulen perinne. Tänä jouluna aion haalia äitin katsomaan sitä kanssani glögimukin ja suklaarasian kanssa. Jos et ole leffaa nähnyt, se tulee Maikkarilta sopivasti jouluaattoiltana. (Ja pian sen jälkeen Kala nimeltä Wanda! Ah, mikä leffa sekin!)

Kertakaikkisesti!

Tässä on koaluutta kerrakseen. Vili Vilperi kuuluu ihan ehdottomasti lapsuuden tv-klassikoihin, joiden tunnusmusiikin osaa laulaa vieläkin. Kummitusjakso ihan vain kummitusten ilosta. Se sisältää välillä aika pöljää (tai sitten hauskaa) sanailua, kuten:

- Mistäs tiedät mitä minä aion tehdä?
- Minä olen fiksu!

Hahmoista tulee muuten mieleen Muumipeikon jengi. Löytyy Niiskuneiti, Nipsu ja Pikkumyy. Onkohan lastenohjelmissa jotenkin stereotyyppisiä hahmoja... Päähenkilö tuntuu aina olevan tuollainen hiukkasen ärsyttävä, mutta kaikkien kaveri. Sellaiseenko sitä lapsena samastui?

Jk. Löytyy sieltä nätti koalatyttökin, jos joku kokee sen omakseen... (Ja hiiri!)

Possuja polkkaamassa

Kun olin lapsi, rakastin katsoa piirrettyjä. Päivähoito- ja eskari-iässä nousimme pikkusiskoni kanssa joka aamu tarpeeksi aikaisin, jotta näimme piirretyt. Otimme tyynyt mukaan sängystä ja pökkyröimme nojatuoleihin telkkarin eteen. Siskollani oli tukka pystyssä aina (lyhyen tukan iloja, joihin olen itse vasta nyt tutustunut), eikä hän tuntunut heräävän ikinä. Piirretyt auttoivat tähän kuin taikaisku.

Aamuisien Looney Toonsien lisäksi meillä oli hyllykaupalla vhs-videoita, joita katseltiin myös aika tiuhaan. Varhaisimpia olivat iskän vanhat vhs:t, joissa ei ollut edes sitä muovikuorta, vaan pahvinen juttu, jonka sisältä itse video piti työntää ulos. Niissä on sitä jotain vanhaa viehätystä. Ja tajusin vasta nyt että niin, iskä on katsellut samoja piirrettyjä lapsena. Huima ajatus, mutta toisaalta hienoa. Mikähän olisi jotain aitoa omaa, jonka voisi omalle lapselleen testamentata?

Yhtenä päivänä aloin muistella kyseisiä piirrettyjä, enkä millään saanut päähäni yhdenkään nimeä, vain haituvia siitä, mitä kuvissa on ehkä pyörinyt. Yksi pätkä löytyi pitkän metsästyksen ja epämääräisten muistikuvien jälkeen YouTubesta. Se ei ole suosikkini, mutta jänniä tuttuuden väristyksiä kulkee tietyissä kohdissa.

Olkaa siis hyvä: Pigs in a Polka vuodelta 1943.

Kuulin juuri siskoltani, että kyseiset vhs:t ovat edelleen tallella jossain. Pitää ilmeisesti mennä kaivelemaan laatikoita, että saa muistikuvat verestettyä.

Ps. Mistä saisi kivasti lahjoitettuna tai halvalla vhs-kasettisoittimen?