Mitä noiden talojen takana on?

Kuulin tänään, kuinka kaksi suihkaria ylitti asuntoni. En muista koskaan ennen kuulleeni sellaista, en edes rallien aikaan. Sen lisäksi, että ajatukseni lensivät niiden mukana tulevaisuuteen ja kaukomaille, aloin miettiä, miten pitkälle pitäisi matkustaa löytääkseen jotain uutta ja ihmeellistä.

Suhteellisuuskysymyksenä onkin tänään: missä kulkee tutun ja vieraan raja? Kunnollinen tutkija aloittaisi tutun ja vieraan määrittelystä. No. Tuttu on sitä, minkä tuntee kuin omat taskunsa. Vieras on jotain, mitä ei osaisi yhdistää oikeaan kohtaan palapelissä tai jonka nähdessään olisi uutuudenviehättynyt. Tarpeeksi väljät määritelmät mahdollistavat mukavasti tutkimuksen jatkumisen.

Aloitetaan mielikuvaharjoituksella. Kuvittele olevasi itsellesi tutuimmassa paikassa maan päällä (tai allakin, jos niin haluat) ja tarkastele sitä mielesi silmin. Yleinen mielikuva tutusta paikasta on helppo luoda; vähän haastetta tuovat ne yksityiskohdat, joita harvemmin katselee tai kuuntelee. Pienemmätkin asiat saa kuitenkin aseteltua tuttuun paikkaan, kunhan keskittyy. Kuvitellaan sitten, että lähdet kulkemaan pois tästä tuttuudesta. Kuinka pitkälle mielesi kuvat riittävät? Miten kauan pystyt luettelemaan yksityiskohtia, kuvailemaan keskimääräistä tuntua tai maalaamaan hataraa vesivärikuvaa päässäsi?

Lähdepä sitten oikeasti liikkeelle paikasta, jonka koet itsellesi arkipäiväisen tutuksi. Pyri pitämään katseesi niissä kohdissa, joita et normaalisti tulisi katsoneeksi, kuulosi kiinni pienimmissäkin hiiskauksissa ja muutkin aistit mahdollisimman hereillä. Miten pitkään pystyt kulkemaan, ennen kuin tutusta tulee vierasta? Mikä kaikki on uutta tai vierasta? Missä kulkee kotikaupunkisi raja? Tiedätkö mitä noiden talojen takana on?

Vieraus voi asua aivan lähellä meitä. Se voi piillä meissä itsessämme, jos niin halutaan ajatella. Jos kuitenkin ajatellaan itsemme ja kotimme tutuksi, niin mistä alkaen voi sanoa vieraan maan alkavan? Kuinka pitkälle pitää matkustaa, jotta tuntee olevansa niin sanotusti täysin ulalla? Voiko ihmisen hallussa olla koskaan enempää kuin määrän verran tuttuja paikkoja?

Hajatelmia mullan keskeltä

Istutin tänään tomaattia ja paprikaa itämään kevätsiivouksen jäljiltä löytyneisiin ruukkuihin. Tomaatinsiemenet olisi ohjeiden mukaan pitänyt peitellä mullan alle jo maaliskuussa, mutta uskon niiden vielä ehtivän kesäksi kukkimaan. Paprika puolestaan vaatii kukoistaakseen lämpimän ja aurinkoisen paikan (mieluiten kasvihuoneessa), mitä lasitettu parvekkeeni yrittää tänä kesänä esittää. Säädönpoikasia ilmassa, mikä ei ole minulle mitenkään uutta. Toivotaan parasta kasviksille.

Tajusin mullassa hyöriessäni, miten terapeuttista se on. Istuttaessa uutta viherelämää saa konkreettisesti laittaa asioita alulle, ja myöhemmin nähdä omien kättensä jäljen. Tämän maailman terapiaksi kasveinhoito käy erityisesti, koska kätösten teot selviävät vasta viikkojen tai kuukausien perästä. Nyky-yhteiskunnassa kun ollaan niin totuttu nopeuteen kaikilla elämän osa-alueilla: Ruoka pitää saada pikana; se mitä halutaan, ollaan myös totuttu saamaan ihan heti. Jonottamiseen turhaudutaan, koska on kiire, myöhästymisestä rankaistaan niin oppilaita kuin VR:ääkin. Internet on mahdollistanut niin nopean tiedonhaunkin, että kirjaston tietokirjat aakkoshakemistoineen tuntuvat ikivanhalta keksinnöltä. Puutarhanhoito puolestaan ei anna tekijälleen siltä seisomalta muuta kuin likaiset kädet ja multaisia purkkeja. On hienoa, miten se opettaa kärsivällisyyttä. (Tätä laitan lapseni tekemään.)

Mietin ikivanhoja aikoja, jolloin kylväminen ja maanviljely vasta orasti joidenkin pallontallaajien mielessä. Kuka on ollut se aivan ensimmäinen tietäväinen istuttaja ja kuinka hän on ymmärtänyt, että pienenpienet kovat asiat hedelmien ja vihannesten sisällä pitävät sisällään uuden alun? Oliko hän ihmiseksi erityisen utelias ja kiinnostunut kasveista, vai oliko kylvö ja sitä seurannut kasvu ehkä puhdas vahinko? Kuinka näiden asioiden yhteys on ylipäätään keksitty, kun tapahtumien välillä on välttämättä kulunut ainakin jonkin aikaa?

Puutarhurina on hienoa olla osa ikiaikaista viljelijöiden ketjua ja miettiä kaiken alkua. Koska haaveilen joskus saavuttavani täydellisen omavaraisuuden ainakin kasvisten suhteen, toivon viljelijyyteni saavan vähitellen uusia tasoja. Näen portaat, joilla tulen kompastelemaan, mutta joiden päällä kukoistaa unelmien puutarha. Ehkäpä vielä joskus opin ymmärtämään, miten taimille kuiskitaan...

France Tour 2011

Punkkupohdintoja

Kuinka paljon yhteistä kahdella ihmisellä pitää olla, jotta he kokevat muodostavansa ystävyyssuhteen? Mikä on raja sille, miten erilaisia ihmiset voivat oikeastaan olla, jotta läheisempi suhde voi olla olemassa? Yksikin asia ehkä riittää, mutta miten paljon erilaisuutta (kuten "vääriä" arvoja) sietää sen varjolla, että ollaan ystäviä, tällainen pitää vain ottaa vastaan mukisematta...

Ei ole varmaankaan olemassa mitään yksiselitteistä määritettä sille, mitä ystävyys on, mutta läheiset ihmisensä oppii ehkä tuntemaan läpikotaisemmin kuin muut. Kun on paljon tekemisissä (hakien lähempää kontaktia) jonkun kanssa, omaksuu huomaamatta esim. tämän puhetyyliä tai kiinnostuksenkohteita, oppii niistä ja tutustuu niihin tarkemmin. Ne ikään kuin tarttuvat. Ihmiset ovat laumasieluja, niin vain käy. Uusien asioiden rinnalla haetaan tietenkin yhteissubstanssia, sitä mikä on samaa meissä kahdessa. Parhaimmillaan tällaista yhteistä luodaan. Onhan ystävyyssuhde enemmän kuin osiensa summa (vai onko?).

Entäs sitten kun tutustuu lähemmin yhä uusiin ihmisiin ja löytää heidän kauttaan uusia puolia itsestään, joista pitää ja joita sitten alkaa korostaa? Mitä käy vanhoille piirteille, jotka kukoistivat eri ihmisten seurassa? Ehkä ne eivät häviä. Toisten seurassa kokee olevansa aivan eri ihminen kuin toisten. Siinä saattaa piillä syy siihen, että sosiaalistumme erilaisissa piireissä, jolloin eri puolet meistä saavat nousta esille.


Muoks: Kiitos ystäväni punaviini näistäkin Suurista Ajatuksista.