G.G.

Olen nyt katsellut lähes kaikki Gilmoret, jotka omistukseni piiriin kuuluvat. Kyseessähän on siis yksi parhaista (=laadukkaimmista, hauskimmista ja kiinnostavimmista) sarjoista, joita olen katsonut. Yksi lempisarjojani siis.

Gilmoren tyttöjä on tehty seitsemän tuotantokautta. Kun katsoo sarjan kasvua kokonaisuudessaan, se muodostaa melko tyypillisen sarjan kehityskaaren. Alussa ideat ovat uusia ja hahmot hieman hakusessa, mutta ensimmäisen tuotantokauden lähestyessä loppuaan jokainen vähänkin G.G:n kohderyhmään osuva katsoja on koukussa. Toisella tuotantokaudella ollaan niin sanotusti huipulla: nokkela, populaarikulttuuriviitteitä pursuava dialogi on saavuttanut vakionopeutensa noin 200 kilometriin tunnissa, Lorelailla ja Rorylla on molemmilla tuplasti miehiä, Sookie ja Jackson muuttavat yhteen ja menevät naimisiin...

Kolmannella tuotantokaudella alkaa vähittäinen lasku. Allekirjoittaneelle sitä helpottaa Jessin (Milo Ventimiglia!) ja Dave Rygalskin (Adam Brody!) pyöriminen nuorten kuvioissa. Kolmas tuotantokausi onkin vielä ykköskautta parempaa viihdettä. Kaikki toimii niin kuin pitääkin, kunnes mätkähdetään maha edellä kaudelle neljä. Rory suuntaa askelensa Yaleen, pois Stars Hollowista, pois äitinsä luota. Sinänsä odotettavissa oleva käänne on joidenkin ystävieni mielestä selkeä laskusuhdanteen alku. Onhan se niinkin, mutta neloskausi nyt vielä menee, onhan kaikkia jänniä salasuhteita proffiin (Paris, ah!) ja iskän työkavereihin (oikeastaan en ole koskaan lämmennyt Jasonille, koko juttu Lorelain kanssa tuntui alun alkaenkin lässähtävältä idealta, vaikka toisin todistettiinkin). Ja voi ihanuutta, neloskauden loppu, sitähän me kaikki olemme odottaneet, Luke ja Lorelai!

Homma alkaa kuitenkin hajota käsiin, minkä todistaa vitoskausi. Roryn ja Deanin käsittämätön yhteenpaluu on suoraan sanottuna ällöä. Roryn hahmo alkaa kasvaa tässä vaiheessa selvästi ulos kiltin tytön kuorestaan. Ärsyttävän ihana Logan saapuu ravisuttamaan lisää Roryn identiteettiä ja (thank god) lemppaamaan Deanin vihdoin (Supernatural kutsuu, jeah). Emily ja Richard sopivat riitansa ja uusivat avioliittovalansa. Sitten elämäntilanteiden ja henkilöhahmojen muuttuminen alkaa häiritä katsomista.

Kutoskaudelle tullessa ollaan jo niin käsittämättömässä tilanteessa, ettei tekisi mieli enää tietää ollenkaan, kuinka sarja jatkuu. Ja silti sitä tietysti katsoo. En kyllä suosittelisi. Kuudennen tuotantokauden käsikirjoitukset ovat pelkkää kuraa verrattuna kakkos- tai kolmoskauden ikivihreisiin. Dialogin ja juonenkuljetuksen tasolla. Yäh. Kenen idea oli rikkoa koko sarjaa kantava äidin ja tyttären välinen suhde? Kenen idea oli työntää laastariksi sitä paikkaamaan vanha tuttu Jess? Roryn käyttäytyminen muuttuu radikaalisti vain siksi, että Jess tulee näyttämään naamaansa (ei sillä, muuttuis munki). Seriously. Seiskakaudesta en edes sano mitään. Loppubileet. Aaaagh. Vinkki: lopettakaa sarja vielä, kun paskavesi ei koskettele napaa.

Piirsin ihanan kaavakuvion Gilmorejen kehityksestä. Lisäsin sydämiä nätteyssyistä, mutta se ei auttanut. Lukuohjeet: jos et ole vielä katsonut Gilmorea, katso sitä korkeintaan vitoskauden loppuun, ole hyvä.
Kiitos.

A new sleuth for the 21st century

Tätä on odotettu: Sherlock palaa toisen tuotantokauden jaksoin! Kyseessä on siis BBC:n huippulaadukas modernisaatio Arthur Conan Doylen luoman kaikille tutun salapoliisin seikkailuista. Ensimmäisen kauden jaksot nähtiin 2010, mutta toista tuotantokautta jouduttiin odottamaan tähän asti. Eikä huolta, Benedict Cumberbatchin karisma ei ole kadonnut minnekään. Martin Freeman loistaa hänkin edelleen aina yhtä jähmeänä tohtori Watsonina. Toisen kauden ensimmäinen jakso ei siis jäänyt odotuksistani.

Ensimmäinen tuotantokausi (joka rantautui Suomeenkin 2011 vaisulla nimellä Uusi Sherlock) piti siis sisällään kolme puolentoista tunnin pläjäystä Sherlockia ja syväjäädyttävän pysäyttävän cliffhangerin, jonka kanssa sitten elettiin puolitoista vuotta. Sekin ratkesi kokoonsa nähden nyt aivan tyydyttävällä tavalla. Ah. Toinenkin tuotantokausi pitänee sisällään kolme jaksoa.

Mikä tästä sarjasta nyt siis tekee niin kiehtovan ja koukuttavan? No, ensinnäkin se on isolla rahalla toteutettu eli hyvää BBC-laatua. Viihteen laadun takaavat myös ihmeellisesti rooleihinsa solahtavat näyttelijät. Roolit on rakennettu miellyttävästi vanhaa Sherlockia mukaillen ja nykyaikaistaen. Sherlockin mastermindia on hyödynnetty hahmon luonnetta muotoillessa; tämän hahmon yliluonnollinen kyvykkyys ratkaista mysteerejä on uskottavaa, koska hänellä on heikkouksia kykyjensä vastapainona (vrt. Mentalist, House). Tohtori Watsonille taas on rakennettu sotilasmenneisyys, joka antaa hänelle sopivasti särmää. Liian nössö tohtori jäisi tämän Sherlockin varjoon kuusi nolla.

Sarjassa hyödynnetään todella tehokkaasti nykyteknologiaa, mikä tuntuu jo niin luontevalta. Tekstiviestittely ja bloggaaminen ovat osa arkipäivää, miksei siis liitettäisi niitä nykyaikaan sijoittuviin sarjoihin? Toimivaa. Katsojasta on mukavaa, kun saa olla mukana päättelemässä salapoliisitarinoissa. Tässä mukana pysyminen hoituu Sherlockin hahmoon fokusoimalla: pääsemme hänen päänsä sisään, kun hän tarkastelee ruumista ja näkee enemmän kuin tavallinen ihmissilmä. Toisaalta katsoja pidetään sen verran pimennossa, ettei rikoksia noin vain kotisohvalta ratkotakaan.

"Initially he wanted to be a pirate."

 
Kun lisätään vielä kourallinen sivuhahmoja (mm. Sherlockille veli), vähän jännitystä, ronskisti huumoria, laatumusiikkia, Lontoon urbaanius, toimiva leikkaus, vähän lisää jännitystä ja ripaus (nojoo) romantiikkaakin, saadaan oikein maukasta salapoliisisoppaa. Voi, britit, tarjoatte liian hyvää viihdettä. Jenkkisarjat maistuvat punchlineineen tämän jälkeen niin siirappisilta, että oksettaa. Kun huumorin pitää tarpeeksi mustana, voi silloin tällöin nauttia sen ohella vähän kermavaahtoa. Namnam.