Ei ole tullut blogattua vähään aikaan, mutta ei se mitään, eletty on sitäkin enemmän. Olen ihan viime viikkoina tutustunut paremmin mainetta niittävään yhtyeeseen Herra Ylppö & Ihmiset. Onhan se pinnalla pyörinyt jo pitkään, mutta vasta uusin levy Mies ja nainen sekä kovassa radiosoitossa kuluva biisi Mies murtuu ovat saaneet minut liikkeelle.
Herra Ylppöhän siis ponnistaa alun perin Maj Karmasta. Bändin musiikki eroaa kyllä paikoin aika paljonkin Maj Karman tuotannosta. Se, mitä uutta levyä olen kuunnellut, on ollut ihan jees kokemus. Tai ainakin musiikki on maistunut minulle jostain syystä. Ylpön tekstit ovat täyttä elämää, tunnekuohuissa kirjoitettua settiä pääasiassa ihmissuhteisiin liittyen (kuten levyn nimikin vihjaa). Se johtaa tietysti välillä aivan outoihin sanaleikkeihin ja myötähäpeäisiinkin hetkiin. Tuntuu, ettei kaikkia lyriikoita ole edes sen pidemmälle työstetty, vaan ne on työnnetty raakana musiikin kanssa lautaselle.
Pidän kuitenkin Ylpön suorasta ja miehekkäästä tavasta ilmaista asioita. Kliseiset tai oudotkin asiat jäävät kokonaisuuden varjoon. Melodiat tukevat joiltain kohdin jopa (tohdinko sanoa) fiksuja lyriikoita. Pianolla on ihastuttava rooli rockin vierellä.
Jouko Turkka sanoi
pitää valita aina tie
joka pelottaa eniten
mutta kun tää kaikki
melkein kaikki pelottaa
pitääkö mun nyt perääntyä
pitääkö mun nyt ajatella
koko elämä vittu uusiksi
mä en tarvii ku rakkautta
mutta en mä sillä mitään tarkoita
- Paula puree, Herra Ylppö & Ihmiset
Suosittelen tsekkaamaan bändin nettisivut, joilta löytyy perinteisen osuuden lisäksi myös kiinnostava Kysy-palsta, jolla Ylppö vastailee vaikka minkälaisiin kysymyksiin. Mielenkiintoista.
Mies murtuu -musiikkivideo on muuten hurja. Jotenkin niin suomalaisen äijän mentaliteetti nykyajan turhautumassa tai tunnekuohussa. Sellainen stereotypia tuo väkivalta... Menneinä aikoina autonromun sijasta ottavana osapuolena ovat varmaankin olleet metsän puut ja halkotyöt.
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Joku mikä Adele
Olen sydänjuuriani ja kynnenalusiani myöten hillitön Adele-fani. Oh, the voice. Löysin Adelen niihin aikoihin, kun Rolling in The Deep soi Gleessä Lea Michelen ja Jonathan Groffin coverina. Toimiva veto noin duettona, vaikkakin Gleen mausteilla, eli sopivan teini-melodraamaista, hoho. Huvittaa nuo taustalla laulavat lavastajat.
Adele kyllä laulaa tuon(kin) suuremmalla tunteella. Tuoreempi Gleen Adele-veto on ihanaihanaihana Rumour Has It / Someone Like You -mashup. Itku, miten ne osaakin hommansa.
No, takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Uudenvuodenyönä tuli tv:stä Adelen konsertti The Royal Albert Hallista Englannista. Pahaksi onneksi se esitettiin juuri vuoden vaihtuessa, mikä esti minua näkemästä sen televisiosta. Onni matkassa oli se, että Areena näyttää taltioinnin kuukauden päivät televisioesityksen jälkeenkin. Tee siis kuin minä ja katso keikka täällä.
Tämä oli niin värisyttävä keikka, niin käsittämättömän iso. Ihmisiä oli tuhottomasti, kaikki aivan mukana. Tunnelma paikan päällä on ollut varmasti hyvin tiheä. Puitteet konsertille ovat, kuten Adele itsekin toteaa, aivan loistokkaat. Erilaisia valo- ja erikoistehosteita käytetään konsertissa harkiten, mutta tarpeeksi. (Aivan pakko kyllä mainita upeasta kännykkävalomerestä, jonka yleisö synnyttää itse, ohh. Myös kattovalaisimet ovat kauniita yksityiskohtia välillä kuvaan osuessaan.) Ei Adelen musiikki vaadi mitään valoshow'ta, eikä sellainen sopisi tämän konsertin tyyliinkään. Musiikista tulee mieleen ehkä Amy Winehouse (jolle muuten omistetaan yksi kappale tällä keikalla), Duffy tai Katy Perry. Pääosassa on laulajattaren vahva ja omintakeinen ääni.
Adelen persoona on valloittava, mikä paistaa tästäkin tallenteesta. Eikä mikä tahansa persoona valloittaisi tuonkokoista yleisöä... Hyvin ravisteleva oli hetki, kun yleisö lauloi Adelen kanssa Someone Like Youta. Ah. Kyyneleet valuivat poskia, niin kauniilta se tuntui jossain sielun sopukoissa syvällä sisällä. Tuli mieleen Live 8 -tapahtuma muutama vuosi sitten, josta ystäväni jaksaa puhua edelleen: Siinä esiintyi mm. Robbie Williams, joka veti hittibiisinsä Angels. Yleisö sitten lauloi Robbien kanssa niin valtaisasti, että se oli ystävälleni samanlainen kylmät väreet & vau -kokemus. Ehkä tunnistat itsesi tästä, terkkuja. :)
Mutta kyllä, Adelessa on sitä jotain, vaikka suosio ponnistaisikin sydänsuruisesta albumista. Tai ehkä juuri siksi. Kuunnelkaa ja rakastukaa!
Adele kyllä laulaa tuon(kin) suuremmalla tunteella. Tuoreempi Gleen Adele-veto on ihanaihanaihana Rumour Has It / Someone Like You -mashup. Itku, miten ne osaakin hommansa.
No, takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Uudenvuodenyönä tuli tv:stä Adelen konsertti The Royal Albert Hallista Englannista. Pahaksi onneksi se esitettiin juuri vuoden vaihtuessa, mikä esti minua näkemästä sen televisiosta. Onni matkassa oli se, että Areena näyttää taltioinnin kuukauden päivät televisioesityksen jälkeenkin. Tee siis kuin minä ja katso keikka täällä.
Tämä oli niin värisyttävä keikka, niin käsittämättömän iso. Ihmisiä oli tuhottomasti, kaikki aivan mukana. Tunnelma paikan päällä on ollut varmasti hyvin tiheä. Puitteet konsertille ovat, kuten Adele itsekin toteaa, aivan loistokkaat. Erilaisia valo- ja erikoistehosteita käytetään konsertissa harkiten, mutta tarpeeksi. (Aivan pakko kyllä mainita upeasta kännykkävalomerestä, jonka yleisö synnyttää itse, ohh. Myös kattovalaisimet ovat kauniita yksityiskohtia välillä kuvaan osuessaan.) Ei Adelen musiikki vaadi mitään valoshow'ta, eikä sellainen sopisi tämän konsertin tyyliinkään. Musiikista tulee mieleen ehkä Amy Winehouse (jolle muuten omistetaan yksi kappale tällä keikalla), Duffy tai Katy Perry. Pääosassa on laulajattaren vahva ja omintakeinen ääni.
Adelen persoona on valloittava, mikä paistaa tästäkin tallenteesta. Eikä mikä tahansa persoona valloittaisi tuonkokoista yleisöä... Hyvin ravisteleva oli hetki, kun yleisö lauloi Adelen kanssa Someone Like Youta. Ah. Kyyneleet valuivat poskia, niin kauniilta se tuntui jossain sielun sopukoissa syvällä sisällä. Tuli mieleen Live 8 -tapahtuma muutama vuosi sitten, josta ystäväni jaksaa puhua edelleen: Siinä esiintyi mm. Robbie Williams, joka veti hittibiisinsä Angels. Yleisö sitten lauloi Robbien kanssa niin valtaisasti, että se oli ystävälleni samanlainen kylmät väreet & vau -kokemus. Ehkä tunnistat itsesi tästä, terkkuja. :)
Mutta kyllä, Adelessa on sitä jotain, vaikka suosio ponnistaisikin sydänsuruisesta albumista. Tai ehkä juuri siksi. Kuunnelkaa ja rakastukaa!
tiistai 3. tammikuuta 2012
A new sleuth for the 21st century
Tätä on odotettu: Sherlock palaa toisen tuotantokauden jaksoin! Kyseessä on siis BBC:n huippulaadukas modernisaatio Arthur Conan Doylen luoman kaikille tutun salapoliisin seikkailuista. Ensimmäisen kauden jaksot nähtiin 2010, mutta toista tuotantokautta jouduttiin odottamaan tähän asti. Eikä huolta, Benedict Cumberbatchin karisma ei ole kadonnut minnekään. Martin Freeman loistaa hänkin edelleen aina yhtä jähmeänä tohtori Watsonina. Toisen kauden ensimmäinen jakso ei siis jäänyt odotuksistani.
Ensimmäinen tuotantokausi (joka rantautui Suomeenkin 2011 vaisulla nimellä Uusi Sherlock) piti siis sisällään kolme puolentoista tunnin pläjäystä Sherlockia ja syväjäädyttävän pysäyttävän cliffhangerin, jonka kanssa sitten elettiin puolitoista vuotta. Sekin ratkesi kokoonsa nähden nyt aivan tyydyttävällä tavalla. Ah. Toinenkin tuotantokausi pitänee sisällään kolme jaksoa.
Mikä tästä sarjasta nyt siis tekee niin kiehtovan ja koukuttavan? No, ensinnäkin se on isolla rahalla toteutettu eli hyvää BBC-laatua. Viihteen laadun takaavat myös ihmeellisesti rooleihinsa solahtavat näyttelijät. Roolit on rakennettu miellyttävästi vanhaa Sherlockia mukaillen ja nykyaikaistaen. Sherlockin mastermindia on hyödynnetty hahmon luonnetta muotoillessa; tämän hahmon yliluonnollinen kyvykkyys ratkaista mysteerejä on uskottavaa, koska hänellä on heikkouksia kykyjensä vastapainona (vrt. Mentalist, House). Tohtori Watsonille taas on rakennettu sotilasmenneisyys, joka antaa hänelle sopivasti särmää. Liian nössö tohtori jäisi tämän Sherlockin varjoon kuusi nolla.
Sarjassa hyödynnetään todella tehokkaasti nykyteknologiaa, mikä tuntuu jo niin luontevalta. Tekstiviestittely ja bloggaaminen ovat osa arkipäivää, miksei siis liitettäisi niitä nykyaikaan sijoittuviin sarjoihin? Toimivaa. Katsojasta on mukavaa, kun saa olla mukana päättelemässä salapoliisitarinoissa. Tässä mukana pysyminen hoituu Sherlockin hahmoon fokusoimalla: pääsemme hänen päänsä sisään, kun hän tarkastelee ruumista ja näkee enemmän kuin tavallinen ihmissilmä. Toisaalta katsoja pidetään sen verran pimennossa, ettei rikoksia noin vain kotisohvalta ratkotakaan.
Kun lisätään vielä kourallinen sivuhahmoja (mm. Sherlockille veli), vähän jännitystä, ronskisti huumoria, laatumusiikkia, Lontoon urbaanius, toimiva leikkaus, vähän lisää jännitystä ja ripaus (nojoo) romantiikkaakin, saadaan oikein maukasta salapoliisisoppaa. Voi, britit, tarjoatte liian hyvää viihdettä. Jenkkisarjat maistuvat punchlineineen tämän jälkeen niin siirappisilta, että oksettaa. Kun huumorin pitää tarpeeksi mustana, voi silloin tällöin nauttia sen ohella vähän kermavaahtoa. Namnam.
Ensimmäinen tuotantokausi (joka rantautui Suomeenkin 2011 vaisulla nimellä Uusi Sherlock) piti siis sisällään kolme puolentoista tunnin pläjäystä Sherlockia ja syväjäädyttävän pysäyttävän cliffhangerin, jonka kanssa sitten elettiin puolitoista vuotta. Sekin ratkesi kokoonsa nähden nyt aivan tyydyttävällä tavalla. Ah. Toinenkin tuotantokausi pitänee sisällään kolme jaksoa.
Mikä tästä sarjasta nyt siis tekee niin kiehtovan ja koukuttavan? No, ensinnäkin se on isolla rahalla toteutettu eli hyvää BBC-laatua. Viihteen laadun takaavat myös ihmeellisesti rooleihinsa solahtavat näyttelijät. Roolit on rakennettu miellyttävästi vanhaa Sherlockia mukaillen ja nykyaikaistaen. Sherlockin mastermindia on hyödynnetty hahmon luonnetta muotoillessa; tämän hahmon yliluonnollinen kyvykkyys ratkaista mysteerejä on uskottavaa, koska hänellä on heikkouksia kykyjensä vastapainona (vrt. Mentalist, House). Tohtori Watsonille taas on rakennettu sotilasmenneisyys, joka antaa hänelle sopivasti särmää. Liian nössö tohtori jäisi tämän Sherlockin varjoon kuusi nolla.
Sarjassa hyödynnetään todella tehokkaasti nykyteknologiaa, mikä tuntuu jo niin luontevalta. Tekstiviestittely ja bloggaaminen ovat osa arkipäivää, miksei siis liitettäisi niitä nykyaikaan sijoittuviin sarjoihin? Toimivaa. Katsojasta on mukavaa, kun saa olla mukana päättelemässä salapoliisitarinoissa. Tässä mukana pysyminen hoituu Sherlockin hahmoon fokusoimalla: pääsemme hänen päänsä sisään, kun hän tarkastelee ruumista ja näkee enemmän kuin tavallinen ihmissilmä. Toisaalta katsoja pidetään sen verran pimennossa, ettei rikoksia noin vain kotisohvalta ratkotakaan.
 |
| "Initially he wanted to be a pirate." |
Kun lisätään vielä kourallinen sivuhahmoja (mm. Sherlockille veli), vähän jännitystä, ronskisti huumoria, laatumusiikkia, Lontoon urbaanius, toimiva leikkaus, vähän lisää jännitystä ja ripaus (nojoo) romantiikkaakin, saadaan oikein maukasta salapoliisisoppaa. Voi, britit, tarjoatte liian hyvää viihdettä. Jenkkisarjat maistuvat punchlineineen tämän jälkeen niin siirappisilta, että oksettaa. Kun huumorin pitää tarpeeksi mustana, voi silloin tällöin nauttia sen ohella vähän kermavaahtoa. Namnam.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)