Punkkupohdintoja

Kuinka paljon yhteistä kahdella ihmisellä pitää olla, jotta he kokevat muodostavansa ystävyyssuhteen? Mikä on raja sille, miten erilaisia ihmiset voivat oikeastaan olla, jotta läheisempi suhde voi olla olemassa? Yksikin asia ehkä riittää, mutta miten paljon erilaisuutta (kuten "vääriä" arvoja) sietää sen varjolla, että ollaan ystäviä, tällainen pitää vain ottaa vastaan mukisematta...

Ei ole varmaankaan olemassa mitään yksiselitteistä määritettä sille, mitä ystävyys on, mutta läheiset ihmisensä oppii ehkä tuntemaan läpikotaisemmin kuin muut. Kun on paljon tekemisissä (hakien lähempää kontaktia) jonkun kanssa, omaksuu huomaamatta esim. tämän puhetyyliä tai kiinnostuksenkohteita, oppii niistä ja tutustuu niihin tarkemmin. Ne ikään kuin tarttuvat. Ihmiset ovat laumasieluja, niin vain käy. Uusien asioiden rinnalla haetaan tietenkin yhteissubstanssia, sitä mikä on samaa meissä kahdessa. Parhaimmillaan tällaista yhteistä luodaan. Onhan ystävyyssuhde enemmän kuin osiensa summa (vai onko?).

Entäs sitten kun tutustuu lähemmin yhä uusiin ihmisiin ja löytää heidän kauttaan uusia puolia itsestään, joista pitää ja joita sitten alkaa korostaa? Mitä käy vanhoille piirteille, jotka kukoistivat eri ihmisten seurassa? Ehkä ne eivät häviä. Toisten seurassa kokee olevansa aivan eri ihminen kuin toisten. Siinä saattaa piillä syy siihen, että sosiaalistumme erilaisissa piireissä, jolloin eri puolet meistä saavat nousta esille.


Muoks: Kiitos ystäväni punaviini näistäkin Suurista Ajatuksista.

Operaatio Jubilee

Kypärämuotia suoraan 1940-luvulta.

Olipa kerran maailmansota numero kaksi, kasvissyöjäksi heittäytynyt viiksimies ja valloitettu patonkimaa. Elettiin vuotta 1942, Liittoutuneilla ei mennyt mitenkään hirvittävän vahvasti: saksalaisia oli siellä täällä pitkin koko Eurooppaa aina Venäjälle asti, eikä kellään ollut kivaa. Liittoutuneet olivat suunnitelleet maihinnousua Normandiaan, mutta vielä ei ollut sen aika. Niinpä tehtiin uusi kiva plääni: hyökätään salaa Ranskan pikkukaupungin Dieppen satamaan. Samalla vähän pelotellaan saksalaisia ja tarkistetaan onko tarpeeksi tehokkaat uudet pyssyt ja tekniikat hyökätä isomminkin.

Alun perin tarkoituksena oli hyökätä jo heinäkuussa (Operaatio Rutter), mutta olikin niin kehnot säät, että Liittoutuneet jäivätkin kotiin. Jos kerran Ranskaan menee, niin olisi mukava jos siellä voisi sitten vähän käydä rantsussa. Vaihdettiin ajankohdaksi elokuun 19. ja operaation nimeksi Jubilee. Matkakohde pysyi samana. Voimiin laskettiin 6100 urhoa, jotain 5000 kanadalaista ja noin 1000 brittiläistä jenkkien vahvistuksella. Lisäksi oli sitten ne ilmavoimat, ei mitenkään hirveesti niitä.

Kiva uimaranta.

Laskemassa vahinkoja satamassa.

Auringon noustessa joukot rantautuivat neljään eri kohtaan 16 kilometrin säteellä, puolen tunnin päästä alkoi pääisku itse Dieppeen. Harmillisesti lähestyvät joukot oli huomannut pieni kalastajavene, joka hälytti viiksimiehen ja sen kaverit katsomaan. Niinpä heti rantaan päästyään Liittoutuneet saivat niskaansa saksalaiset. Jokainen pienempi maihinnousu sai kovaa vastarintaa. Päähyökkäys Dieppeen oli katastrofi: Saksalaiset odottivat piiloutuneena ympäristöön ja tulittivat "yllätysjoukkoja" näiden rantautuessa. Kun yksi pieni joukko pääsi tunkeutumaan sivutietä Dieppeen, leikittiin vähän rikkinäistä puhelinta ja Dieppen satamassa odottavat joukot saivat väärän viestin ja lähtivät uuteen hyökkäykseen. Idiootit. Siellä ne saksalaiset edelleen oli ampumassa. Muualla ongelmia tuottivat muun muassa epätäydelliset ajoitukset ja alivoima.

Lopulta joku tajusi, että tällaisessa toiminnassa ei ole järkeä. Lopputulos: vetäytyminen 9 tunnin taistelun jälkeen; reilu 4000 kuollutta, loukkaantunutta tai vangittua sotilasta, 119 menetettyä lentokonetta ja melkein 50 menetettyä hävittäjää ja pommikonetta. Fail?

Kanadalaisia joukkoja marssitetaan vankilaan.

On eriäviä mielipiteitä siitä, oliko Operaatio Jubileesta mitään hyötyä. Jotkut ovat sitä mieltä, että se oli täysin turhaa ihmisten lahtaamista ja toiset uskovat tästä olleen selvästi apua D-Dayn koittaessa. Mene ja tiedä. Ainakin on selvää että tänään on Dieppen maihinnousun vuosipäivä ja huomenna minä valloitan Dieppen. Paremmin varustautuneena kuin saksalaiset tai Liittoutuneet, uskoisin. Vavise, Ranska!

Kanadalaisia sotilaita vankina Dieppessä.

http://www.spartacus.schoolnet.co.uk/2WWdieppe.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Dieppe_Raid
http://www.rhli.ca/dieppe/dieppebattle.html

Au revoir!

Nous allons sur un voyage en France. Je ne parle pas français, mais j'aime la façon dont ils parlent. Le français est une langue si belle.
Compte à rebours:

3...

2...

 

1..

PANG!

Ankkakastike ja hassu tyttö

- Mitä yhteistä on ankkakastikkeella ja hassulla tytöllä?
- Barbra Streisand

Söpsöpsöp

Liian moni taho on tyrkyttänyt tätä naista pääni sisään ja silmieni eteen, mutta vasta tämä ihastuttava kysymys sai minut toimimaan. (Huom. erityisesti viimeinen kommentti laulunsanoista. Ah, mitä huumoria iGS viljelee.) Täältä löytyy itse Barbra Streisand -musavideo, jolla seikkailee myös (ei ihan puhallettava mutta aika pelottava) feikki-Barbra (tsekkaa esim. 1:48).

Hello, gorgeus

Kuvia oikeasta Barbrasta on netti pullollaan. Tässä pari Funny Girlistä. Ylläoleva on niin söötti, ettei mitään rajaa. Oikealla on taas niin ihanat korvikset, että! Ja tuo tukkalaite, silmämeikki, kulmien kaaret, katse. Tarvitseeko sanoa enempää?



Funny Girl on siis Streisandin tähdittämä (musikaali)elokuva. Sen minut sai katsomaan Gleen Lea Michelen upea tulkinta Don't Rain On My Paradesta. (Olen jopa sitä mieltä että tämä, niin kuin monet muutkin Gleen biiseistä, on parempi veto kuin alkuperäinen versio.) Lean ääni on vain niin käsittämätön. Liveveto löytyy esimerkiksi täältä. Spontaanit ystäväni kävivät jopa Lontoon Glee-keikalla kuuntelemassa tätä nannaa, eikä heikoimpienkaan laulajien suoritus kuulemma tuottanut pettymystä edes ilman autotunea. Suosittelen!

Mutta Barbrasta vielä sen verran, että kunnioitan tätä naista nyt aivan uudella tavalla tutustuttuani häneen paremmin. Funny Girl oli vasta hänen ensimmäinen Broadway-hittinsä vuonna 1968, sen jälkeen on tapahtunut ties mitä kaikkea. Ensi vuonna 24. huhtikuuta hän täyttää 70 vuotta. Mummeli-iässä siis. Parhautta.

Ps. Tajusinpa juuri, että Barbra on yhtä kuin Bar Bra. Ovatkohan ystävämme Rintaliiveissä huomanneet baarinsa nimen ulottuvuudet?


http://s3.amazonaws.com/data.tumblr.com/tumblr_ljkfh6MIQh1qdfdhao1_1280.jpg?AWSAccessKeyId=AKIAJ6IHWSU3BX3X7X3Q&Expires=1313273780&Signature=6khWwXPNwoWQW8jaDqzf3KwSQjo%3D
https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhD8_5vJk6rhawLOLiISTvsQqIhy0Lz37lSSTYgsS3kL82v2i721lHl9spQzslY_P6PPGWDIPiXPB1s6PhTV-UPgS5uhIcAsDSF3F7KQ5jyI0-chLZG01NHv3CYqdiSlEwFvWIJbLnbHpo/s1600/jennifer+aniston+barbra.jpg
http://fi.wikipedia.org/wiki/Barbra_Streisand
http://www.imdb.com/name/nm0000659/

Possuja polkkaamassa

Kun olin lapsi, rakastin katsoa piirrettyjä. Päivähoito- ja eskari-iässä nousimme pikkusiskoni kanssa joka aamu tarpeeksi aikaisin, jotta näimme piirretyt. Otimme tyynyt mukaan sängystä ja pökkyröimme nojatuoleihin telkkarin eteen. Siskollani oli tukka pystyssä aina (lyhyen tukan iloja, joihin olen itse vasta nyt tutustunut), eikä hän tuntunut heräävän ikinä. Piirretyt auttoivat tähän kuin taikaisku.

Aamuisien Looney Toonsien lisäksi meillä oli hyllykaupalla vhs-videoita, joita katseltiin myös aika tiuhaan. Varhaisimpia olivat iskän vanhat vhs:t, joissa ei ollut edes sitä muovikuorta, vaan pahvinen juttu, jonka sisältä itse video piti työntää ulos. Niissä on sitä jotain vanhaa viehätystä. Ja tajusin vasta nyt että niin, iskä on katsellut samoja piirrettyjä lapsena. Huima ajatus, mutta toisaalta hienoa. Mikähän olisi jotain aitoa omaa, jonka voisi omalle lapselleen testamentata?

Yhtenä päivänä aloin muistella kyseisiä piirrettyjä, enkä millään saanut päähäni yhdenkään nimeä, vain haituvia siitä, mitä kuvissa on ehkä pyörinyt. Yksi pätkä löytyi pitkän metsästyksen ja epämääräisten muistikuvien jälkeen YouTubesta. Se ei ole suosikkini, mutta jänniä tuttuuden väristyksiä kulkee tietyissä kohdissa.

Olkaa siis hyvä: Pigs in a Polka vuodelta 1943.

Kuulin juuri siskoltani, että kyseiset vhs:t ovat edelleen tallella jossain. Pitää ilmeisesti mennä kaivelemaan laatikoita, että saa muistikuvat verestettyä.

Ps. Mistä saisi kivasti lahjoitettuna tai halvalla vhs-kasettisoittimen?

Drive, hippie

Ajomatka sujuu rattoisasti, kun on hyvää kuunneltavaa. Ilokseni tänään käynnistin auton juuri oikeaan aikaan: YleX tarjoili lempiohjelmaani, Hyvä Veliä. Ennen tätä herkkua sai kuulla sunnuntaiaamuisin ja -iltaisin kymmeneltä, mutta nykyään (vain kesäaikaan vai muutenkin?) lähetys kuuluu 18-20. Parempi näin, jos minulta kysytään.

Veli Kauppisen luotsaama ohjelma kuvailee itseään näin:
"Musiikkityylit ja listasijoitukset ovat toissijaisia sillä Hyvä Veli ei pelkää genrerajoituksia tai kunnioita myyntilukuja vaan tarttuu innokkaasti erikoisempaankin musaan. Uusien tai tuntemattomiksi jääneiden artistien esittelemisen lisäksi Hyvä Veli paljastaa yllättäviäkin puolia jo tutuiksi tulleista musikanteista ja päästää näitä myös ääneen. Artistien sunnuntaibiisien lisäksi kuullaan myös kuulijoiden valitsemia, pyhäpäivään sopivia tai epäsopivia, lauluja."

Tähän mennessä jokainen kuulemani Hyvä Veli on onnistunut luomaan minulle sunnuntaifiiliksen (tai kasvattamaan sitä). Omaa sunnuntaibiisiäni en ole vielä onnistunut valitsemaan, vaikka monia sunnuntaibiisilistoja olenkin kasaillut. (Ehdotuksia?) Tänään ajellessa täydellisesti mielentilaani iskeytyi loistava ajobiisi John Denveriltä. Tuli jotenkin niin seitkytlukulainen olo, hippii.

Spotify: John Denver – Leaving On A Jet Plane
 
(Video on hiukan huonolaatuinen, mutta katsottava kuitenkin.)

Lomalla lomps, stressistä räks

Oli ihan hieno analyysi joltain kaverilta kerran, että opiskelijalla on harvoin kunnon lomaa. Kesät pitää opiskella tai tehdä töitä saadakseen voita leivälle, syys- ja talvilomilla on useimmiten ainakin itsenäistä opiskeltavaa, jos ei luentoja. Joululomallakin parhaimmillaan odottaa lukemistaan jokunen romaani kirjapiiriä varten. Liiankin tuttua. Töitä tekevällä elämä jaksottuu paljon selkeämmin työ- ja lepo-osioihin.

Minä olen (opiskeluvelvollisuudestani huolimatta) onnistunut lomailemaan kesällä. Huipputason stressilukemiin tottuneena on hämmentävää huomata, miten rentoa ja paineetonta elämä voi oikeastaan olla. Ei ole kiireitä tai ihmeellisiä psykosomaattisia kipuiluja jonkin deadlinen tai vaatimuksien takia. Voisin jopa sanoa, että harvoin olen ollut pitkäjaksoisesti näin onnellinen tai tyytyväinen olooni kuin tänä kesänä.

Erään blogin kommenteissa pohdittiin lomaa stressin vastapainona. Ilmeisesti ajatuksena on, että näiden kahden on vuoroteltava elämässä, tai toinen sekoittaa pään totaalisesti. Liika stressi nyt ei ole hyväksi kellekään, mutta liika lomailukin kuulemma laiskistaa. Onhan tietysti totta, että turhan paljon vapaa-aikaa alkaa pidemmän päälle ärsyttää ja turhauttaa. Ihminen tarvitsee olemassaololleen jonkinlaisen tarkoituksen, tekemistä. Asiaan voi tietysti vaikuttaa se, viettääkö lomansa tutuissa maisemissa kotona vai lähteekö kauemmas haistelemaan uusia tuulia: uudessa ympäristössä aika kuluu nopeammin kuin vanhoilla kulmilla, mielekästä tekemistä löytyy helpommin kuin kotoa.

Joskus on käynyt niin, että liian pitkä "tekemisen odottelu" (ihan niin kuin joku tulisi ja ojentaisi sitä jostain, "tässä on nyt, ala tehdä") on aiheuttanut tyhjistä asioista friikkaamista. Itseäni en kovin pitkäksi aikaa uskaltaisi jättää ilman jotain tarkoituksenmukaista tekemistä, sillä sitten kun ei ole mitään, mitä ajatella tai tehdä, alkaa vähitellen luoda tyhjästä ihmeellisiä ongelmia tai vaatimuksia; stressiä! Onko tämä tottumuskysymys, vai onko ihmisellä yleensäkin tarve pitää kiinni tietystä stressitasosta? Hassua on se, että parhaisiin tuloksiin (opiskelussa, työssä ja inspiraation osalta kirjoittamisessa) pääsee stressin siivin. Liika stressi on tietysti liikaa, mutta jonkin verran stressiä näyttäisi olevan "ideaali" tila. Ehkä sekin vaatii toimiakseen kuitenkin kolikon toisen puolen, loman.