The deeper side of the showgirl

Dreamgirlsien glamourin määrä ei riittänyt minulle, vaan ajauduin erääntyvien kulttuurisetelieni kanssa ensi-iltaan katsomaan My Week with Marilyniä (2011). Alun perin oli tarkoitus mennä katsomaan 50/50, mutta sitäpä ei Jyväskylässä vielä Suomen ensi-iltanaan näytetty. Pöh. Marilyn oli kuitenkin hyvä valinta glamourinnälkään ja voi, miten herttainen.

Elokuva perustuu siis "tositapahtumiin" eli muuan Colin Clarkin kirjoittamiin päiväkirjamerkintöihin vuodelta 1956. Merkinnät on kirjoitettu hänen ollessaan mukana eräässä Marilynin elokuvaproduktiossa (The Prince and the Showgirl). Elokuva näyttää, kuinka ristiriitainen ihminen voi olla monien rooliensa kanssa: supertähti, jota kaikki rakastavat, ei arvosta itseään alkuunkaan ja etsii hyväksyntää monista miesseikkailuistaan. Toisaalta se on pojan kasvukertomus vähän enemmän mieheksi.

Viehättävän elokuvasta tekee erityisesti sen brittiläisyys, joka näkyy paitsi näyttelijäkaartissa myös miljöössä. Ympäristö onkin äärettömän kaunis; tässä on hyödynnetty upeasti luonnon tarjoamia puitteita romantiikalle ja lapsenmielisyydelle. Ne ovat miellyttävässä kontrastissa tunkkaisen koristeellisia 1900-luvun alun lavastuksia vasten antaen niille aikaa hengähtää.

Päähenkilöhahmot ovat aidosti naiiveja, vaikka yrittävät todistaa muuta. Se on kovin suloista. Michelle Williams vetää roolinsa elokuvamaailman kirkkaimpana tähtenä hienosti. En hetkeäkään epäillyt, etteikö tässä olisi itse Monroe. Eddie Redmayne keltanokkaisena Colinina on käsittämättömän sympaattinen (ja ah, mitkä pisamat). Läpikotaisin uskottavia hahmoja molemmat. Elokuvaproduktion muut jäsenet turhautuvat viihdyttävästi Marilynin oikkuihin. On uskomatonta, kuinka eläväksi tuo todellisuus muotoutuukaan. Itseäni ärsytti Emma Watsonin esiintyminen elokuvassa, sillä hänen otsaansa on ikuisiksi ajoiksi leimautunut Hermione. Lucyn osa oli kyllä häneltä hyvin esitetty, ei siinä. Hahmon loppukaneetti sydämen särkymisestä oli kyllä hiukkasen verran kliseinen.

Rakastin elokuvan musiikkia, sen maailmaa. Alexandre Desplat ei koskaan jätä kylmäksi. Siihen kun vielä lisätään muutama aikalaisklassikko niin voilá: tunnelma on luotu.

Tätä tunnelmointia ja huvia, herttaisuutta ja suloa suosittelen katsottavaksi erityisesti äidin kanssa, jos vain mahdollista. Leffa on mieleltään samantyylinen kuin aiemmin mainittu Dreamgirls tai Piiat.

Priimoja unelmatyttöjä

Katsoimme äitini ja pikkusiskoni kanssa elokuvan Dreamgirls (2006), joka innoitti minua tutkimaan sen alkulähteitä. Elokuvahan on siis Bill Condonin ohjaama musikaalidraama, joka perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin. Se sijoittuu 1960-70-luvuille ja kertoo erään tyttöbändin värikkäistä vaiheista. Tarinaa voisi kutsua avainromaaniksi (tai ehkä oikeammin roman à clefiksi), koska se perustuu The Supremes -yhtyeen vaiheisiin.

The Supremes on kautta aikain Amerikan menestynein lauluyhtye kahdellatoista listaykköshitillään (esim. Baby Love, Stop! In the Name of Love, You Can't Hurry Love). Yhtyeen tunnetuin kokoonpano oli Diana Ross, Florence Ballard ja Mary Wilson, vaikka kolmikkoa täydensivät monet muutkin, kuten perustajajäsen Betty McGlown. Tiellään suuren yleisön tietoisuuteen ja suosioon yhtye kohahdutti ihmismieliä ja historiaa tummaihoisuudellaan ja soulimmalla musiikillaan. Supremesien vaiheet ovat vieläkin kirjavammat kuin elokuva (ja musikaali) antavat ilmi. Eikä yhtään ihme kyllä.

Dreamgirls oli elokuvana katsottava, ns. ihan jees -leffa, mutta erityisen vahvoilla se oli musiikkinsa puolesta, onhan se kuitenkin musikaali. Erityisesti Jennifer Hudsonin tulkinnat kiersivät nautinnollisesti korvakäytävien seiniä ja risteilivät pitkin selkärankaa. Siitä esimerkkinä jo kliseeklassikoksi muodostunut And I'm Telling You I'm Not Going. Voi tunteen määrää.

Eikä leffa kyllä täysin pettänyt visuaalisestikaan. Oli mahtavaa seurata muodin virtauksia elokuvan lävitse ja herranjumala, millaista siirappia silmälle olivat Dreamsien esitykset. Näyttävä sisääntulo (lattian alta lavalle nousevat naispatsaat) toistui parikin kertaa ja toi mieleeni Sandro Botticellin Venuksen syntymän.

Kaikkiaan leffa tuntui viestittävän naisvoimaa ja -energiaa, joka oikeisiin uomiin ohjattuna saa kalliotkin tieltään murenemaan. Tasa-arvoisuus niin valkoisten ja mustien kuin naisten ja miestenkin musiikille ja olemiselle, sanoo se. Nyt sitten The Supremesia soimaan ja sivistymään!

Joulun ihmemaa

Piparkakkutaloprojektini kuvina:

Alussa oli kuusia sekä muutaman talon ja kirkon osasia hiukan vääristynein kaavoin.

Sitten hyökkäsivät hedelmäaakkoset, ja syntyi kummallista taidetta kirkon ikkunaan.

Innostuin sitten liimailemaan aivan turhia pikkupapanoita kaikkialle.

Lumiukko on aina pakko olla; tänä vuonna se sai porkkanankin. Freeky.

Tässä vaiheessa kylän idea alkoi muotoutua, mutta työmaa seisoi aukinaisena pitkään ennen kuin löydettiin led-kynttilöitä.

Loput palaset ja pienoistyökalupakki! Ah, loving it.

Pienin mökki sai sydämiä ja jyhkeitä jääpuikkoja.

Isommassa mökissä on lakukatto, joka on meidän perheelle mieluisin osa aina. Lakufriikit. Tänä vuonna ajattelin myös salasyömäreitä ja reunustin maan irtonaisilla karkeilla. Hihi.

Kylän kuusi. Mittakaavassaan kuulemma noin kymmenen metriä korkea.

Kirkkoon tuli iso ja neljä pientä väri-ikkunaa, mutta tornia en uskaltanut pienennetyllä kaavalla tehdä. Piparitaikina loppui ennen kuin tajusin, että voisin tehdä omat kaavat. Tässä kuvassa sataa lunta. Jee!
 

Pikkupikkuyksityiskohta: ikkunassa kynttilöitä (neljää ei mahtunut). (Ja lumiukolta pudonnut tonttulakki, kehee.)

Kaiken vääntämisen ja väsäämisen jälkeen kylästä tuli pieni ja suloisa. Tykkään eniten valoista, jotka hohkaavat pimeään iltaan kirkon ja isomman mökin sisältä.

Pikkusiskon kuvailemia on nämä, ettäs tiedätte. Hehe.


Joka tapauksessa ihanaa ja maukasta joulua just teille! <3

Šiivilä ja šen joulukalenteri

Minulla on sopivan outoja ystäviä, jotka tekevät (usein minunkin kanssani) mukavan outoja juttuja. Pidän siitä. Haha. Tämän syksyn kenties persoonallisin projekti on minusta ollut kansanmusiikkiyhtye Šiivilä, jossa vaikuttaa neljä jäsentä: Jänö, Hebo, Rebo ja Greðel. Šiivilä luo ja esittää näennäistä kansanmusiikkia; "seuloo folkloristisia helmiä sijoilleen". Yhtye on saanut vaikutteita monista kansansävelmistä, vaikka kappaleet ovat hyvinkin omalaatuisia.

Kysessä on siis humoristisesti kansanmusiikkiperinteeseemme suhtautuva yhtye, jonka tekijät ovat alan asiantuntijoita eli fennistejä. Kuten Šiivilä FB-fanisivullaan kuvailee: "Tieteellisestä traditionalistis-foneettisesta ja kansanperinteellisestä lähestymistavastaan (eteenpäin heiluminen) huolimatta yhtye esittää laulujaan kieli poskessa." Käytännössä Šiivilän musiikkia on mahdotonta määritellä vedenpitävästi (hehheh); se on itse koettava.

Sain pyydystettyä pari Šiivilän jäsentä kuulusteltavakseni. Heiltä sain inside-näkökulmaa mukaan esittelyyni. Šiivilä on siis perustettu 24.8.2011 Vakiopaineessa Inariveljien keikan jälkimainingeissa. Omien tuotosten kirjoittaminen ja säveltäminen aloitettiin samalta istumalta, ja ensimmäinen keikka heitettiin Lounaispuistossa heti putkeen. Sisäpiirin tiedon mukaan ensimmäinen luotu kappale oli Punamarjoja etsii karhu. Uusia biisejä on syntynyt matkan varrella koko ajan lisää. Suunta on mielestäni laadukkaampaan päin, vaikkakin mieltäni edelleen lämmittävät erityisesti Vatjalainen patjalaulu ja Venäläisen pirtti.

Šiivilä on ehtinyt syksyn aikana esiintyä useampaan otteeseen, mm. Pekkola-karnevaaleilla, Luovassa illassa ja Koko Kylän pikkujouluissa. Ryhmän kummallinen huumori ja taidot(?) ovat siis tulleet tutuiksi jo monelle. Joulukuun alkaessa Šiivilä aktivoitui kuitenkin aivan uudella alueella: yhtye alkoi yllättäen julkistaa joulukalenteria, jossa seikkailevat erinäiset käsinukke- ja eläinhahmot. Sisäpiirilähteiden mukaan idea joulukalenteriin tuli spontaanisti innostuen; mukava sivuvaikutus yhtyeen näkyvyyden lisääntymisestä tajuttiin vasta myöhemmin. Ja tosiaan: Šiivilä on huomattu kalenterin kautta paljon laajemmin kuin kukaan olisi uskonut. Sympaattiset (ja vähemmän sympaattiset) eläinhahmot ovat johdattaneet monet uudet fanit Šiivilän listoille. Lapsenmielistä kalenteria seuratakseen ei tarvitse olla lapsi (vaikka todistetusti se on lapsiinkin vedonnut; lähteeni mukaan eräiden lasten suosikki on luukku 3, jota luukutetaan mieluusti repeatilla). 

Itselleni kalenteri on tuonut mukavan lapsi/joulumielen lisäksi välillä synkeämpiäkin ajatuksia. Lyhyet videot eläinten maailmasta tuntuvat toisinaan toistavan kamalampiakin asioita tästä maailmasta kuin antavat ymmärtää pehmeällä polyesteripinnallaan. Ensinnäkin hahmot käyttäytyvät huomattavan väkivaltaisesti toisiaan kohtaan (ks. esim. luukku 4, jossa Taunoa lyödään mahaan; luukku 7, jossa Ketun suu sidotaan). Luukussa 5 eläimet saavat uuden kaverin, Ketun, joka alkaa heti alkutekijöikseen haaveilla kanaa (ja kalaa) evääkseen, kun nälkä on. Onhan se ihan luonnollista, että ketut ovat lihansyöjiä. Lapsillekin on tietysti hyvä tuoda elämän perusasiat selväksi jo ajoissa, mutta siinä vaiheessa, kun katsoja jää siihen luuloon, että Kana syödään, mennään mielestäni jonkin rajan yli jo (ks. luukku 12). Onneksi pian käy ilmi, ettei Kanalle käy kuinkaan, vaan se osaa puolustautua Kettua vastaan (kuinkas muuten kuin väkivalloin, vaikkakin loppuratkaisu aiheuttaa miellyttävän optimistisen värähdyksen; ks. luukku 14).

Taunon hahmo on minusta hämmentävä: se saa ruutuaikaa paljon vähemmän kuin muut ja esiintyy vähän kuin ekstrahahmona ennen luukkua 21, jossa Taunous vasta pääseekin valloilleen. Kyseisessä luukussa Tauno vierailee sukulaistensa luona. Humoristisella otteella tehdystä (ja hyvin viihdyttävästä) luukusta voidaan lukea kritiikkiä niin sukujuhlia kuin erilaisuuttakin kohtaan: näissä juhlissa erikoisesti käyttäytyvää ei-kenenkään-lapseksi laskettavaa Huubertia sorretaan kyyneliin asti, eikä Taunokaan (omalaatuisuudestaan huolimatta) viihdy juhlissa pitkään. Johtuisiko Taunon äkillinen poistuminen epäselvistä isäsuhteista... Taunon persoonasta saadaan lisäviitteitä mm. luukusta 15, jossa hän sekaantuu tulkintani mukaan eläimiin ja somistautuu peruukkeihin yms. asusteisiin hiukan homahtavasti.

Nimettömäksi jäävä kalahahmo jää ehkä näkyvämpien persoonien ja tarinoiden varjoon, vaikka esiintyykin monissa alkukatkelmissa ja lähes jokaisessa jaksossakin. Kalasta jää katsojalle huomattavan sympaattinen kuva, vaikka se ei olekaan niin esillä kuin muut (tai ehkä juuri siksi). Varsinkin alkuluukuissa hahmon suhde Kanaan tuodaan hyvin selväksi: tässä on meillä hyvät kaverukset. Kala on siis hyvinkin mukana porukassa, vaikkei ole huomion keskipisteenä jatkuvasti. Mielenkiintoista on, että sekin tekee kuitenkin neljännessä jaksossa väkivaltaa (ks. synnintunnustus luukusta 17). Luulen, että tämä johtui jonkinlaisesta tarpeesta sulautua ryhmään ja käyttäytyä kuten sen jäsenen kuuluu. Kalahahmon hiljaisuuden voikin lopulta tulkita söpöksi ujoudeksi, johon varmasti moni katsoja samastuu.

Kanan ja Ketun välillä on kyllä kalenterin kiinnostavin jännite. Se ilmenee jatkuvana kinasteluna siitä, kuka syö ja kenet. Kettu on myös suulas hahmo, joka ei anna puheenvuoroa muille eläimille kovinkaan mielellään (ja naamioi sen kummalliseen mukisemiseen ja pölöttämiseen). Apina heiluu silmää miellyttävästi suurena hahmona ja pitää kultalautasilla kivaa kilkattavaa ääntä. Se tuo mukaan myös hihityttävää huumoria hymyävine olemuksineen (ja lautassekoiluineen, ks. luukku 1). Apinan voi kuitenkin nähdä myös aikamoisen negatiivisena hahmona: yhtenään kaikuva "HILJAA!" kalskahtaa muutaman kerran jälkeen sananvapauden riistämiseltä. Apina sanoo harvoin myöskään mitään muuta (paitsi esim. luukussa 22). Kun lisätään Ketun pulina ja sen hiljentäminen suun sitomisella, Kanan (ja muiden eläinten) hiljaisena pitäminen höpötyksellä (ks. luukku 6) ja HILJAA-huudoilla, voidaan hyvinkin katsoa kalenterin kertovan tärkeää sanomaa yksilöiden sananvapaudesta ja tasa-arvoisesta kuuntelemisesta.

Tähän mennessä tuorein luukku (22) antaa toivoa lämpimämmästä maailmasta, jossa kaikki hahmot ovat ystäviä keskenään ja jokainen saa suunvuoron. Apina hämmentyy puheenvuorostaan jopa niin paljon, että saa jonkin sortin kohtauksen ja alkaa lyödä itseään. Ei se ole tottunut sanomaan juuri muuta kuin "HILJAA", ei sen tässä ryhmässä kuulu tehdä mitään muuta: luulen, että se angstaa nimenomaan roolistaan. Myös katsoja hämmentyy yhtäkkisestä käänteestä ryhmädynamiikassa. Ehkä vielä julkaisemattomat kaksi jaksoa antavat selityksen näin spontaanisti jouluhenkiseksi, jopa rakkaudelliseksi kääntyneeseen tarinaan.

Jos vielä hetkeksi käännän kelkkani tässä mäessä kohti itse Šiivilä-yhtyettä, on mainittava, että lähteenäni toimineet anonyymit jäsenet kertoivat näiden kokemusten muuttaneen itseään: "Šiivilä on siivilöinyt minusta lähes lopunkin esiintymishäveliäisyyden. Nariseva eukkoääni rokkaa." Uskoisin tällaisen projektin muuttavan ketä tahansa. Hienoa, viihdyttävää, inspiroivaa, ja mikä parasta: aivan randomia.

Jazziako vain?

Extraordinary Merry Christmas

Viimeisimmässä Glee-jaksossa Artie saa ohjattavakseen paikallistelevision jouluohjelman. Artien ja muiden gleeläisten käsissä siitä muotoutuu aika persoonallinen yhdistelmä Star Warsia ja Judy Garland Show'ta. Sopivan outoa, kuten odottaa saattaa. Minulle tämän jakson mieleisin tulkinta oli Sound of Musicin ihana My Favourite Things. Olenkin odottanut, milloin se kaivaa tiensä Lea Michelen tulkittavaksi.

Lean lisäksi olen kovin tykästynyt Damian McGintyn ääneen. Tässä hän sai tulkita Elviksen klassikoksi tekemän kappaleen Blue Christmas. Vetää kyllä vertoja rock'n'rollin kuninkaalle.

+ Glee-triviaa: Kyseinen joulujakso oli Matthew Morrisonin (Will Schuester) ohjausdebyytti.

Kaikki Hyvä loppuu aikanaan

Hyvä Veli

Olen tunnustanut sinulle tulenpalavaa rakkauttani moneen otteeseen, mutta sekään ei ole tuntunut koskaan riittävältä. Tiedän, että joinain sunnuntaina olen unohtunut pois radion ääreltä ja elänyt elämääni muualla, mutta aina olen muistanut sinut, olallani olen tuntenut omantunnon kevyen kopautuksen. Olet pitänyt minulle seuraa useina sunnuntaiaamuina, kun kukaan muu ei vielä ole hereillä. Olet taittanut kanssani kilometrejä ja ollut niin läsnä ja siinä hetkessä. Olet heittänyt näkökenttääni ja korvieni kantoalueelle useita ihania, koskettavia, räväköitä ja liian upeita artisteja, biisejä ja tulkintoja. Aina olet ollut luottosunnuntaini. Jos ei muuta, niin ainakin Hyvä Veli.

Mutta nyt minun on tullut aika sanoa sinulle hyvästi. En millään haluaisi tehdä sitä, sydämeni särkyy, kun rutiineistani riistetään palanen. Mistä nyt kaivan uudet artistini ja tuoreen (epälistahitti)musiikkini? Ah ja voi. Toivon hartaasti kuulevani jotain samankaltaista uudestaan ja lisää, sillä mitä on maailma ilman Hyvä Veliä... Yhtä veljeä pienempi ja arvottomampi.

Kiitos kaikista näistä vuosista ja iloista. Kiitos myös suruista ja liikutuksen hetkistä. Kiitos kummallisista haastatteluista ja matkamusiikista. Ja ennen kaikkea: kiitos sunnuntaibiiseistä! Jos ei mikään muu jää elämään, niin sunnuntaibiisit ja niiden syvin olemus.

Syvään kumartaen ja niiaten, lempein ajatuksin.


Jk. Hyvä Veliä voi vielä siis kuulla tämän vuoden loppuun, sitten loppuu herkut. On siirryttävä seuraavalle hyllylle.

Tässä yksi vuoden 2011 kotimaisista biiseistä, josta Hyvä Veli kovasti diggailee. Minäkin ihan. (Ja siinä on tanssivia kettuja.)

New Orleansin prinsessa

Olen selvinnyt tänne asti näkemättä uusinta Disneyn perinteistä piirrettyä, mutta tilanne on nyt korjattu: Prinsessa ja sammakko (The Princess and the Frog, 2009) plakkarissa. On hienoa nähdä vanhalla tekniikalla animoitua piirrettyä elokuvaa, kun nykyisin kaikki lasten animaatiot tulevat ulos tietokonegrafiikan kautta.

Elokuva sijoittuu vuoden 1926 New Orleansiin ja varaa painonsa jazz-musiikille (ah). Kuten tavallista, tarinassa on prinessoja ja prinssejä, tässä tosin sammakoinakin. Eikä siinä mitään, on hauskaa, miten sammakkohahmoihin samastuu. Tarina vertautuu jokseenkin Mulaniin (1998), jossa naisen pitää osoittaa arvonsa miesten joukossa. Tässäkin päähenkilönaisella Tianalla on selkeä päämäärä, jota kohti hän pyrkii; unelma omasta ravintolasta. Mielenkiintoisella tavalla sen vierelle on tuotu muiden romanttiset haaveet, joita vasten Tiana-tytön ravintolaunelma tuntuu poikkeukselliselta.

Disney-tarinoille tyypillisesti mukaan mahtuu rakkautta ja toveruutta, huumoria ja pahiksia. Pääpahis hoitaa hommansa kunnialla. Hänellä on myös takinkääntäjäkätyri, joka luetaan alussa vielä hyvisten joukkoon. Tietysti hahmoista löytyy myös huumoriveikkoja ja typeryksiä.

Jännittävää on se, että elokuvassa on ensimmäistä kertaa päähenkilönä tumma Disney-prinsessa. Omaan silmään se ei satu ollenkaan, enkä usko lastenkaan siitä mitenkään perustavan. Jos ajatellaan Disney-prinsessojen edustavan aina aikansa kauneusihanteita, valinta on ehkä aika osuva. Leffassa esiintyvät naiset ovat tiimalasivartaloisia ja kauniskutrisia, suurihuulisia ja -silmäisiä kaunottaria. Miehet puolestaan ovat vähemmän mukana muutoksessa, vaikka hahmoista jonkin verran näkeekin miesihanteen muutosta: Tianan isällä on treenatumpi vartalo kuin vaaleilla prinssihahmoilla, jotka puolestaan ovat vauvakasvoisia ja kultakutrisia. Elokuvan asetelma tekee tummista jollain tapaa kauniimpia ja väheksyy turhaa krumeluuria, aika viehkoa.

Tämäkin Disney on sellainen, jonka voi katsoa useampaan kertaan (joiltain osin se jopa vaatii sitä). En pane pahakseni, sen verran hyvä meininki on kaiken kaikkiaan. Suosittelen.

Lomalomaloma

Ihan sen kunniaksi, että minulla alkaa tänään virallisesti joululoma, ajattelin suositella minusta parasta joululeffaa. Koska olen romanttinen sielu, minuun tietysti vetoaa hiukan imelä ja huumorilla höystetty luminen ihanuus. The Holiday (2006) on mielestäni joulutunnelmaltaan aivan täydellinen. Se saa minut aina kyyneliin loppuratkaisullaan ja lämmöllään.

Holidayta tähdittävät Cameron Diaz, Kate Winslet, Jude Law ja Jack Black. En olisi ehkä aikoinaan valinnut leffaa näyttelijöiden perusteella, mutta onneksi en etukäteen tiennyt, keitä elokuvateatterin kankaalla oikein seikkailee. Elokuva kertoo kahdesta naisesta, jotka molemmat kyllästyneinä elämäänsä vaihtavat kotejaan joulun alla ja tulevat tutustuneeksi toinen toistensa elämiin ja ihmisiin niissä. Idea on kutkuttava, varsinkin kun kotien vaihto tapahtuu hyvinkin spontaanisti. Leffassa on myös sopivasti huumoria ja epäonnistuneita tilanteita niin kuin oikeaan elämään kuuluu. Holiday onkin elämänmakuinen realistisen koomisilla hahmoillaan, mutta sopivalla ripauksella romantiikkaa ja vaaleanpunaisia pilviä.

Elokuvasta on muodostunut minulle jokajouluinen hyvän tuulen perinne. Tänä jouluna aion haalia äitin katsomaan sitä kanssani glögimukin ja suklaarasian kanssa. Jos et ole leffaa nähnyt, se tulee Maikkarilta sopivasti jouluaattoiltana. (Ja pian sen jälkeen Kala nimeltä Wanda! Ah, mikä leffa sekin!)

I love you, Daddy

Ota lapsi, ota, ota! Ei siinä mitään vikaa ole, vaikka se maalaa yyberhienosti ja hymyilee kuin nukke. Ei ole vikaa, vaikka muut lapset hyljeksii.

Tutustuin siis juuri elokuvaan nimeltä Ottolapsi (Orphan 2009). Se liikutti kummasti kauhuelokuvaksi, sisälsi jotenkin enemmän draamallisia elementtejä kuin olin odottanut. (Käsitykseeni saattoi vaikuttaa myös juuri ennen sitä nähty [Rec] (2007), jossa pelottavuus luotiin heittämällä juoni zombien syötäväksi.) Pidin paljon Ottolapsesta, vaikka se onkin kauhuelokuva ja aivan kamala sellainen. Manipuloivat ihmiset saavat minut aivan järjenmenetyksen partaalle, ja leffan asetelma: minä tiedän (tai arvaan), että tuossa tytössä on jotain vialla, mutta kukaan ei kuuntele tai ymmärrä, oooooaaaa. Raastavaa.

Tätä leffaa katsoessa koki kenties jonkinlaisen katharksiksen, mene ja tiedä. Pidin siitä, että se ei pettänyt katsojaansa. Saa nimittäin olla aikamoinen guru, jos keksii leffan jujun omin päin, kuten trailerikin huutelee.

Kauhua ehkä siis lisääkin jatkossa, vaikka olen sitä vältellyt tähän asti aika tarkasti. Olenkohan saavuttamassa sitä tasoa, jolla kauhuleffat tuntuvat viihdyttäviltä?

Kertakaikkisesti!

Tässä on koaluutta kerrakseen. Vili Vilperi kuuluu ihan ehdottomasti lapsuuden tv-klassikoihin, joiden tunnusmusiikin osaa laulaa vieläkin. Kummitusjakso ihan vain kummitusten ilosta. Se sisältää välillä aika pöljää (tai sitten hauskaa) sanailua, kuten:

- Mistäs tiedät mitä minä aion tehdä?
- Minä olen fiksu!

Hahmoista tulee muuten mieleen Muumipeikon jengi. Löytyy Niiskuneiti, Nipsu ja Pikkumyy. Onkohan lastenohjelmissa jotenkin stereotyyppisiä hahmoja... Päähenkilö tuntuu aina olevan tuollainen hiukkasen ärsyttävä, mutta kaikkien kaveri. Sellaiseenko sitä lapsena samastui?

Jk. Löytyy sieltä nätti koalatyttökin, jos joku kokee sen omakseen... (Ja hiiri!)

Hyvää syntymäpäivää, Suomi

Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917, tänään Suomi on siis 94 vuotta vanha, jee. Illalla kynttilä ikkunalle sen kunniaksi. Minulle mikään ei sano Suomi niin kuin Jean Sibeliuksen Finlandia. Se on alun perin ollut nimeltään Suomi herää, ja kuulunut osana Historiallisia kuvia -kuvaelmaan Jalmari Finnen ja Eino Leinon taustatekstittämänä. Sävellyksen oli tällöin tarkoitus herättää suomalaisissa taisteluhenkeä.

On mahtavaa, mihin kaikkialle Sibelius on Finlandian mainetta levittänyt; teos on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia sävellyksiä. Sibelius itse ei kuitenkaan tarkoittanut teosta laulettavaksi, vaikka sanoituksia sävellyksen kuoro-osioon on aina kirjoitettu. Vähitellen Sibeius taipui sovittamaan aluksi sävelrunoksi tarkoitetun teoksensa mies- ja sekakuorolle. Finlandia-hymnin nykyisin käytetyt sanat ovat peräisin V.A. Koskenniemen kynästä vuodelta 1940. Tässä Finlandia-hymnin esittää Hong Kongin kiinalaisen yliopiston opiskelijaliiton kuoro, johtajanaan Leon Chu.

Mukavaa itsenäisyyspäivää!

Jk. Kannattaa tsekata tänään myös Googlen doodle.