Change begins with a whisper

Piiat (2011, orig. The Help, kehnohko suomennos vaihteeksi) on komediallisdraamallinen elokuva, joka perustuu Kathryn Stockettin esikoisromaaniin. Se sijoittuu 1960-luvun Mississippiin, jossa nuori journalisti-kirjailijan urasta haaveileva Skeeter aloittaa hiljaisen taistelun värillisten oikeuksien puolesta. Hän alkaa kirjoittaa mustien taloudenhoitajien elämäntarinoita sensaatiokirjaksi, ja tulee samalla luoneeksi vahvoja ystävyyssuhteita yli luokka- ja värirajojen.

Elokuva on jossain määrin pääkoppaa ravisteleva: Itselle on tässä maailmassa jo päivänselvää, että kaikki sateenkaaren värit ovat ok. Eihän näin tietysti ole kaikkialla tai jokaisen päässä, mutta oli vaihteeksi avartavaa nähdä, miten kaikki ei ole aina ollut näin.

Emma Stonea pukee kuusikymmenlukuinen tyyli ja päämäärätietoinen rooli. Häntä enemmän nautin kuitenkin vahvoista, tummista naisista, jotka pyörittävät kulissin takaa koko Mississippiä. Viola Davisin esittämän Aibileen tarina vavahduttaa ja Octavia Spencerin Minny on hervottoman hauska ilmeineen ja olemuksineen. Tunteita siis riittää laidasta laitaan.

Sivuhenkilöiksi jäävät miehet vaikuttavat elokuvan maailmassa vain pelinappuloilta, vaikka todellisuudessa järjestys taisi olla miehet, heidän kotirouvansa ja sitten vasta lapsia ja taloutta hoitavat naiset. Kiehtovaa on, miten tämä järjestys saadaan käännettyä päälaelleen. Miehet ovat pääasiassa objekteja, joille tehdään ruokaa tai lapsia. Toisaalta he edustavat myös uhkaa (perheväkivaltaa, joka esitetään kiinnostavan pienieleisesti, maton alle lakaisten, kuten ehkä oli tapanakin).

Naisten keskinäiset suhteet ja vallankäyttö ovat elokuvan keskiössä. On hienoa, ettei kaikkia asioita ratkota lopussa valmiiksi asti (vaikka silotellaankin vähän liikaa). Valmiiksi pureskeltu elokuva kammoksuttaa minua. Piiat oli siinä suhteessa sopivan rapsakka ja jätti kyllä jotain hampaankoloonkin. Ja mainitsinko jo, että 60-luvun tyyli saa minulta ison sydämen...