G.G.

Olen nyt katsellut lähes kaikki Gilmoret, jotka omistukseni piiriin kuuluvat. Kyseessähän on siis yksi parhaista (=laadukkaimmista, hauskimmista ja kiinnostavimmista) sarjoista, joita olen katsonut. Yksi lempisarjojani siis.

Gilmoren tyttöjä on tehty seitsemän tuotantokautta. Kun katsoo sarjan kasvua kokonaisuudessaan, se muodostaa melko tyypillisen sarjan kehityskaaren. Alussa ideat ovat uusia ja hahmot hieman hakusessa, mutta ensimmäisen tuotantokauden lähestyessä loppuaan jokainen vähänkin G.G:n kohderyhmään osuva katsoja on koukussa. Toisella tuotantokaudella ollaan niin sanotusti huipulla: nokkela, populaarikulttuuriviitteitä pursuava dialogi on saavuttanut vakionopeutensa noin 200 kilometriin tunnissa, Lorelailla ja Rorylla on molemmilla tuplasti miehiä, Sookie ja Jackson muuttavat yhteen ja menevät naimisiin...

Kolmannella tuotantokaudella alkaa vähittäinen lasku. Allekirjoittaneelle sitä helpottaa Jessin (Milo Ventimiglia!) ja Dave Rygalskin (Adam Brody!) pyöriminen nuorten kuvioissa. Kolmas tuotantokausi onkin vielä ykköskautta parempaa viihdettä. Kaikki toimii niin kuin pitääkin, kunnes mätkähdetään maha edellä kaudelle neljä. Rory suuntaa askelensa Yaleen, pois Stars Hollowista, pois äitinsä luota. Sinänsä odotettavissa oleva käänne on joidenkin ystävieni mielestä selkeä laskusuhdanteen alku. Onhan se niinkin, mutta neloskausi nyt vielä menee, onhan kaikkia jänniä salasuhteita proffiin (Paris, ah!) ja iskän työkavereihin (oikeastaan en ole koskaan lämmennyt Jasonille, koko juttu Lorelain kanssa tuntui alun alkaenkin lässähtävältä idealta, vaikka toisin todistettiinkin). Ja voi ihanuutta, neloskauden loppu, sitähän me kaikki olemme odottaneet, Luke ja Lorelai!

Homma alkaa kuitenkin hajota käsiin, minkä todistaa vitoskausi. Roryn ja Deanin käsittämätön yhteenpaluu on suoraan sanottuna ällöä. Roryn hahmo alkaa kasvaa tässä vaiheessa selvästi ulos kiltin tytön kuorestaan. Ärsyttävän ihana Logan saapuu ravisuttamaan lisää Roryn identiteettiä ja (thank god) lemppaamaan Deanin vihdoin (Supernatural kutsuu, jeah). Emily ja Richard sopivat riitansa ja uusivat avioliittovalansa. Sitten elämäntilanteiden ja henkilöhahmojen muuttuminen alkaa häiritä katsomista.

Kutoskaudelle tullessa ollaan jo niin käsittämättömässä tilanteessa, ettei tekisi mieli enää tietää ollenkaan, kuinka sarja jatkuu. Ja silti sitä tietysti katsoo. En kyllä suosittelisi. Kuudennen tuotantokauden käsikirjoitukset ovat pelkkää kuraa verrattuna kakkos- tai kolmoskauden ikivihreisiin. Dialogin ja juonenkuljetuksen tasolla. Yäh. Kenen idea oli rikkoa koko sarjaa kantava äidin ja tyttären välinen suhde? Kenen idea oli työntää laastariksi sitä paikkaamaan vanha tuttu Jess? Roryn käyttäytyminen muuttuu radikaalisti vain siksi, että Jess tulee näyttämään naamaansa (ei sillä, muuttuis munki). Seriously. Seiskakaudesta en edes sano mitään. Loppubileet. Aaaagh. Vinkki: lopettakaa sarja vielä, kun paskavesi ei koskettele napaa.

Piirsin ihanan kaavakuvion Gilmorejen kehityksestä. Lisäsin sydämiä nätteyssyistä, mutta se ei auttanut. Lukuohjeet: jos et ole vielä katsonut Gilmorea, katso sitä korkeintaan vitoskauden loppuun, ole hyvä.
Kiitos.

The deeper side of the showgirl

Dreamgirlsien glamourin määrä ei riittänyt minulle, vaan ajauduin erääntyvien kulttuurisetelieni kanssa ensi-iltaan katsomaan My Week with Marilyniä (2011). Alun perin oli tarkoitus mennä katsomaan 50/50, mutta sitäpä ei Jyväskylässä vielä Suomen ensi-iltanaan näytetty. Pöh. Marilyn oli kuitenkin hyvä valinta glamourinnälkään ja voi, miten herttainen.

Elokuva perustuu siis "tositapahtumiin" eli muuan Colin Clarkin kirjoittamiin päiväkirjamerkintöihin vuodelta 1956. Merkinnät on kirjoitettu hänen ollessaan mukana eräässä Marilynin elokuvaproduktiossa (The Prince and the Showgirl). Elokuva näyttää, kuinka ristiriitainen ihminen voi olla monien rooliensa kanssa: supertähti, jota kaikki rakastavat, ei arvosta itseään alkuunkaan ja etsii hyväksyntää monista miesseikkailuistaan. Toisaalta se on pojan kasvukertomus vähän enemmän mieheksi.

Viehättävän elokuvasta tekee erityisesti sen brittiläisyys, joka näkyy paitsi näyttelijäkaartissa myös miljöössä. Ympäristö onkin äärettömän kaunis; tässä on hyödynnetty upeasti luonnon tarjoamia puitteita romantiikalle ja lapsenmielisyydelle. Ne ovat miellyttävässä kontrastissa tunkkaisen koristeellisia 1900-luvun alun lavastuksia vasten antaen niille aikaa hengähtää.

Päähenkilöhahmot ovat aidosti naiiveja, vaikka yrittävät todistaa muuta. Se on kovin suloista. Michelle Williams vetää roolinsa elokuvamaailman kirkkaimpana tähtenä hienosti. En hetkeäkään epäillyt, etteikö tässä olisi itse Monroe. Eddie Redmayne keltanokkaisena Colinina on käsittämättömän sympaattinen (ja ah, mitkä pisamat). Läpikotaisin uskottavia hahmoja molemmat. Elokuvaproduktion muut jäsenet turhautuvat viihdyttävästi Marilynin oikkuihin. On uskomatonta, kuinka eläväksi tuo todellisuus muotoutuukaan. Itseäni ärsytti Emma Watsonin esiintyminen elokuvassa, sillä hänen otsaansa on ikuisiksi ajoiksi leimautunut Hermione. Lucyn osa oli kyllä häneltä hyvin esitetty, ei siinä. Hahmon loppukaneetti sydämen särkymisestä oli kyllä hiukkasen verran kliseinen.

Rakastin elokuvan musiikkia, sen maailmaa. Alexandre Desplat ei koskaan jätä kylmäksi. Siihen kun vielä lisätään muutama aikalaisklassikko niin voilá: tunnelma on luotu.

Tätä tunnelmointia ja huvia, herttaisuutta ja suloa suosittelen katsottavaksi erityisesti äidin kanssa, jos vain mahdollista. Leffa on mieleltään samantyylinen kuin aiemmin mainittu Dreamgirls tai Piiat.

Priimoja unelmatyttöjä

Katsoimme äitini ja pikkusiskoni kanssa elokuvan Dreamgirls (2006), joka innoitti minua tutkimaan sen alkulähteitä. Elokuvahan on siis Bill Condonin ohjaama musikaalidraama, joka perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin. Se sijoittuu 1960-70-luvuille ja kertoo erään tyttöbändin värikkäistä vaiheista. Tarinaa voisi kutsua avainromaaniksi (tai ehkä oikeammin roman à clefiksi), koska se perustuu The Supremes -yhtyeen vaiheisiin.

The Supremes on kautta aikain Amerikan menestynein lauluyhtye kahdellatoista listaykköshitillään (esim. Baby Love, Stop! In the Name of Love, You Can't Hurry Love). Yhtyeen tunnetuin kokoonpano oli Diana Ross, Florence Ballard ja Mary Wilson, vaikka kolmikkoa täydensivät monet muutkin, kuten perustajajäsen Betty McGlown. Tiellään suuren yleisön tietoisuuteen ja suosioon yhtye kohahdutti ihmismieliä ja historiaa tummaihoisuudellaan ja soulimmalla musiikillaan. Supremesien vaiheet ovat vieläkin kirjavammat kuin elokuva (ja musikaali) antavat ilmi. Eikä yhtään ihme kyllä.

Dreamgirls oli elokuvana katsottava, ns. ihan jees -leffa, mutta erityisen vahvoilla se oli musiikkinsa puolesta, onhan se kuitenkin musikaali. Erityisesti Jennifer Hudsonin tulkinnat kiersivät nautinnollisesti korvakäytävien seiniä ja risteilivät pitkin selkärankaa. Siitä esimerkkinä jo kliseeklassikoksi muodostunut And I'm Telling You I'm Not Going. Voi tunteen määrää.

Eikä leffa kyllä täysin pettänyt visuaalisestikaan. Oli mahtavaa seurata muodin virtauksia elokuvan lävitse ja herranjumala, millaista siirappia silmälle olivat Dreamsien esitykset. Näyttävä sisääntulo (lattian alta lavalle nousevat naispatsaat) toistui parikin kertaa ja toi mieleeni Sandro Botticellin Venuksen syntymän.

Kaikkiaan leffa tuntui viestittävän naisvoimaa ja -energiaa, joka oikeisiin uomiin ohjattuna saa kalliotkin tieltään murenemaan. Tasa-arvoisuus niin valkoisten ja mustien kuin naisten ja miestenkin musiikille ja olemiselle, sanoo se. Nyt sitten The Supremesia soimaan ja sivistymään!

New Orleansin prinsessa

Olen selvinnyt tänne asti näkemättä uusinta Disneyn perinteistä piirrettyä, mutta tilanne on nyt korjattu: Prinsessa ja sammakko (The Princess and the Frog, 2009) plakkarissa. On hienoa nähdä vanhalla tekniikalla animoitua piirrettyä elokuvaa, kun nykyisin kaikki lasten animaatiot tulevat ulos tietokonegrafiikan kautta.

Elokuva sijoittuu vuoden 1926 New Orleansiin ja varaa painonsa jazz-musiikille (ah). Kuten tavallista, tarinassa on prinessoja ja prinssejä, tässä tosin sammakoinakin. Eikä siinä mitään, on hauskaa, miten sammakkohahmoihin samastuu. Tarina vertautuu jokseenkin Mulaniin (1998), jossa naisen pitää osoittaa arvonsa miesten joukossa. Tässäkin päähenkilönaisella Tianalla on selkeä päämäärä, jota kohti hän pyrkii; unelma omasta ravintolasta. Mielenkiintoisella tavalla sen vierelle on tuotu muiden romanttiset haaveet, joita vasten Tiana-tytön ravintolaunelma tuntuu poikkeukselliselta.

Disney-tarinoille tyypillisesti mukaan mahtuu rakkautta ja toveruutta, huumoria ja pahiksia. Pääpahis hoitaa hommansa kunnialla. Hänellä on myös takinkääntäjäkätyri, joka luetaan alussa vielä hyvisten joukkoon. Tietysti hahmoista löytyy myös huumoriveikkoja ja typeryksiä.

Jännittävää on se, että elokuvassa on ensimmäistä kertaa päähenkilönä tumma Disney-prinsessa. Omaan silmään se ei satu ollenkaan, enkä usko lastenkaan siitä mitenkään perustavan. Jos ajatellaan Disney-prinsessojen edustavan aina aikansa kauneusihanteita, valinta on ehkä aika osuva. Leffassa esiintyvät naiset ovat tiimalasivartaloisia ja kauniskutrisia, suurihuulisia ja -silmäisiä kaunottaria. Miehet puolestaan ovat vähemmän mukana muutoksessa, vaikka hahmoista jonkin verran näkeekin miesihanteen muutosta: Tianan isällä on treenatumpi vartalo kuin vaaleilla prinssihahmoilla, jotka puolestaan ovat vauvakasvoisia ja kultakutrisia. Elokuvan asetelma tekee tummista jollain tapaa kauniimpia ja väheksyy turhaa krumeluuria, aika viehkoa.

Tämäkin Disney on sellainen, jonka voi katsoa useampaan kertaan (joiltain osin se jopa vaatii sitä). En pane pahakseni, sen verran hyvä meininki on kaiken kaikkiaan. Suosittelen.

See a penny, pick it up and all day long you'll have good luck

Classics to see -listalle Swing Time (suom. Hääkarkuri, 1936), jota tähdittävät Fred Astaire ja Ginger Rogers. Elokuva kertoo Luckystä, joka matkustaa New Yorkiin voittaakseen uhkapelaamalla 25 000 dollaria. Rahat hän tarvitsee saadakseen mennä naimisiin kihlattunsa Margaretin kanssa. Kummallisten käänteiden jälkeen hän alkaa ansaita rahaa tanssimalla kadulla tapaamansa Pennyn kanssa, mistä kehkeytyy tietysti lopulta muutakin kuin pelkkä tanssiparisuhde.

Pidin elokuvasta, se edustaa juuri sellaista perinteistä Hollywood-elokuvan genreä, jota joskus tekee mieli kuluttaa oikein kunnolla. Itseäni viehätti erityisesti sen tanssillisuus. Astaire ja Rogers liitävät tanssilattioilla kuin luotuina sinne ja toistensa käsivarsille. Tässäkin; mitä hyppyjä, taitoa, keveyttä. Ja niin kauniit kengät Pennyllä. (Minkähän värisiä nuo harmaasävyiset vaatteet ja autot muuten ovat oikeasti?)

Elokuvan tunnusmusiikki A Fine Romance käsittämättömän huonojen riimien kera. Lumisateen sakeus vaihtelee hämmentävällä tavalla tämän kohtauksen aikana. Tuli pohdittua myös sitä, miksi on ylipäätään haluttu lumisade mukaan elokuvan autoretkelle, avoautolla kun liikutaan. Helposti varmaan saa puisteltua lumet sen päältä...

Alkuperäinen High School Musical

Mikä olisi parempi tapa viihdyttyä syysiltana kuin katsella vanhoja musikaaleja? Ehkä kuunnella niiden soundtrackeja? Näin eilen piiiitkästä aikaa Greasen (1978). Niin pitkästä, että muistikuvani siitä olivat hyvin hataria. Kuten yleensä, biisit vetosivat minuun enemmän kuin niiden varaan kehitelty juoni. Sen lisäksi, että Grease tarjoilee John Travoltan limaisia hiuksia, lanteita ja huskynkatsetta, katsojana voi viihdyttyä myös kömpelöstä dialogista, poikien tanssikuvioista, piirretyistä hotdogeista ja cheerleadereiden yli polven ulottuvista hameista. Tai niin tämä katsoja ainakin teki. Kiitos viehkolle ja laulavaiselle musikaaliseuralleni.

Nyt sitten niitä biisejä sing-a-longattaviksi:

Change begins with a whisper

Piiat (2011, orig. The Help, kehnohko suomennos vaihteeksi) on komediallisdraamallinen elokuva, joka perustuu Kathryn Stockettin esikoisromaaniin. Se sijoittuu 1960-luvun Mississippiin, jossa nuori journalisti-kirjailijan urasta haaveileva Skeeter aloittaa hiljaisen taistelun värillisten oikeuksien puolesta. Hän alkaa kirjoittaa mustien taloudenhoitajien elämäntarinoita sensaatiokirjaksi, ja tulee samalla luoneeksi vahvoja ystävyyssuhteita yli luokka- ja värirajojen.

Elokuva on jossain määrin pääkoppaa ravisteleva: Itselle on tässä maailmassa jo päivänselvää, että kaikki sateenkaaren värit ovat ok. Eihän näin tietysti ole kaikkialla tai jokaisen päässä, mutta oli vaihteeksi avartavaa nähdä, miten kaikki ei ole aina ollut näin.

Emma Stonea pukee kuusikymmenlukuinen tyyli ja päämäärätietoinen rooli. Häntä enemmän nautin kuitenkin vahvoista, tummista naisista, jotka pyörittävät kulissin takaa koko Mississippiä. Viola Davisin esittämän Aibileen tarina vavahduttaa ja Octavia Spencerin Minny on hervottoman hauska ilmeineen ja olemuksineen. Tunteita siis riittää laidasta laitaan.

Sivuhenkilöiksi jäävät miehet vaikuttavat elokuvan maailmassa vain pelinappuloilta, vaikka todellisuudessa järjestys taisi olla miehet, heidän kotirouvansa ja sitten vasta lapsia ja taloutta hoitavat naiset. Kiehtovaa on, miten tämä järjestys saadaan käännettyä päälaelleen. Miehet ovat pääasiassa objekteja, joille tehdään ruokaa tai lapsia. Toisaalta he edustavat myös uhkaa (perheväkivaltaa, joka esitetään kiinnostavan pienieleisesti, maton alle lakaisten, kuten ehkä oli tapanakin).

Naisten keskinäiset suhteet ja vallankäyttö ovat elokuvan keskiössä. On hienoa, ettei kaikkia asioita ratkota lopussa valmiiksi asti (vaikka silotellaankin vähän liikaa). Valmiiksi pureskeltu elokuva kammoksuttaa minua. Piiat oli siinä suhteessa sopivan rapsakka ja jätti kyllä jotain hampaankoloonkin. Ja mainitsinko jo, että 60-luvun tyyli saa minulta ison sydämen...

Kangastuksia (Les amours imaginaires)

 

Etukäteistiedot elokuvasta:
- ranskalainen (oikeastaan se oli sitten kanadalainen)
- kertoo kolmiodraamasta


Kokemus:
Oho-reaktio iski päälle heti alussa, kun tajusin, ettei ole kyse ihan valtavirtaelokuvasta. Jes. Yllättävää on, että itse aiheeseen (kolmiodraamaan) päästään käsiksi hyvin nopeasti. Draaman kaari rakentuukin ihmissuhteiden mylläkän kasvusta. Elokuvan tunnelma muodostuu musiikin ja tarkoin hiotun visuaalisen ilmeen varaan hiukan ahdistavaksi. Kuvalliset ja auditiiviset keinot ovat harkitusti erilaisia kuin yleensä ja tuovat elokuvaan tuoretta, nuorekasta tuntua. Silti jotkin asiat muistuttavat vanhasta elokuvaperinteestä.

Itse tarina on elämänmakuinen, tuttu, vaikkei kyllä puhkikäsitelty. Näyttelijäsuoritukset ovat kaikin puolin hienoja; vahvat tunnekuohut loistavat kasvoilta, vaikka mitään ei sanota ääneen. Oli kiinnostavaa huomata, miten pitkään luulin oikeasti kyseessä olevan ranskalainen tuotos, edes kieli ei paljastanut minulle mitään. Vasta kun mainittiin Montreal, kellot kilisivät.

Ihmisen käytöksen kehämäisyys jäi ahdistamaan, vaikka elokuva lähestyikin tällaisen rakastamisen teemaa humoristisin(kin) keinoin. Kangastuksia kertoo siitä, mitä rakastumisen kaipuu oikeastaan pohjimmiltaan on. Liittymättä siihen, kuka on kohteena, rakastuminen on väkevääkin vahvempi tunne, jos se vie vallan. Elokuvassa on myös löydetty riipivä totuus siitä, mihin toisen saa manipuloitua, jos vain osaa. Taitavaa, puhuttelevaa, ahdistavaa. Kiitos, Dolan ja leffaseurani.

Lisätietoja:
22-vuotias Xavier Dolan (kuvassa vasemmalla) on itse ohjannut, kirjoittanut, leikannut ja tuottanut elokuvan ja näyttelee lisäksi yhtä pääosaa. Taitaa mies tietää mitä haluaa. Hänen esikoisohjauksensa J’ai tué ma mère on kuulopuheen ja IMDB:n mielestä parempi elokuva (siinäkin mies itse näyttelemässä). Kangastuksia on niittänyt kuitenkin menestystä ja palkintoja sekin, eikä ihme.


http://colorshows.blogspot.com/2011/04/les-amours-imaginaires.html
http://www.dogandwolf.com/2011/05/film-review-les-amours-imaginaires-heartbeats-2010/