Priimoja unelmatyttöjä

Katsoimme äitini ja pikkusiskoni kanssa elokuvan Dreamgirls (2006), joka innoitti minua tutkimaan sen alkulähteitä. Elokuvahan on siis Bill Condonin ohjaama musikaalidraama, joka perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin. Se sijoittuu 1960-70-luvuille ja kertoo erään tyttöbändin värikkäistä vaiheista. Tarinaa voisi kutsua avainromaaniksi (tai ehkä oikeammin roman à clefiksi), koska se perustuu The Supremes -yhtyeen vaiheisiin.

The Supremes on kautta aikain Amerikan menestynein lauluyhtye kahdellatoista listaykköshitillään (esim. Baby Love, Stop! In the Name of Love, You Can't Hurry Love). Yhtyeen tunnetuin kokoonpano oli Diana Ross, Florence Ballard ja Mary Wilson, vaikka kolmikkoa täydensivät monet muutkin, kuten perustajajäsen Betty McGlown. Tiellään suuren yleisön tietoisuuteen ja suosioon yhtye kohahdutti ihmismieliä ja historiaa tummaihoisuudellaan ja soulimmalla musiikillaan. Supremesien vaiheet ovat vieläkin kirjavammat kuin elokuva (ja musikaali) antavat ilmi. Eikä yhtään ihme kyllä.

Dreamgirls oli elokuvana katsottava, ns. ihan jees -leffa, mutta erityisen vahvoilla se oli musiikkinsa puolesta, onhan se kuitenkin musikaali. Erityisesti Jennifer Hudsonin tulkinnat kiersivät nautinnollisesti korvakäytävien seiniä ja risteilivät pitkin selkärankaa. Siitä esimerkkinä jo kliseeklassikoksi muodostunut And I'm Telling You I'm Not Going. Voi tunteen määrää.

Eikä leffa kyllä täysin pettänyt visuaalisestikaan. Oli mahtavaa seurata muodin virtauksia elokuvan lävitse ja herranjumala, millaista siirappia silmälle olivat Dreamsien esitykset. Näyttävä sisääntulo (lattian alta lavalle nousevat naispatsaat) toistui parikin kertaa ja toi mieleeni Sandro Botticellin Venuksen syntymän.

Kaikkiaan leffa tuntui viestittävän naisvoimaa ja -energiaa, joka oikeisiin uomiin ohjattuna saa kalliotkin tieltään murenemaan. Tasa-arvoisuus niin valkoisten ja mustien kuin naisten ja miestenkin musiikille ja olemiselle, sanoo se. Nyt sitten The Supremesia soimaan ja sivistymään!