Elokuva perustuu siis "tositapahtumiin" eli muuan Colin Clarkin kirjoittamiin päiväkirjamerkintöihin vuodelta 1956. Merkinnät on kirjoitettu hänen ollessaan mukana eräässä Marilynin elokuvaproduktiossa (The Prince and the Showgirl). Elokuva näyttää, kuinka ristiriitainen ihminen voi olla monien rooliensa kanssa: supertähti, jota kaikki rakastavat, ei arvosta itseään alkuunkaan ja etsii hyväksyntää monista miesseikkailuistaan. Toisaalta se on pojan kasvukertomus vähän enemmän mieheksi.
Viehättävän elokuvasta tekee erityisesti sen brittiläisyys, joka näkyy paitsi näyttelijäkaartissa myös miljöössä. Ympäristö onkin äärettömän kaunis; tässä on hyödynnetty upeasti luonnon tarjoamia puitteita romantiikalle ja lapsenmielisyydelle. Ne ovat miellyttävässä kontrastissa tunkkaisen koristeellisia 1900-luvun alun lavastuksia vasten antaen niille aikaa hengähtää.
Päähenkilöhahmot ovat aidosti naiiveja, vaikka yrittävät todistaa muuta. Se on kovin suloista. Michelle Williams vetää roolinsa elokuvamaailman kirkkaimpana tähtenä hienosti. En hetkeäkään epäillyt, etteikö tässä olisi itse Monroe. Eddie Redmayne keltanokkaisena Colinina on käsittämättömän sympaattinen (ja ah, mitkä pisamat). Läpikotaisin uskottavia hahmoja molemmat. Elokuvaproduktion muut jäsenet turhautuvat viihdyttävästi Marilynin oikkuihin. On uskomatonta, kuinka eläväksi tuo todellisuus muotoutuukaan. Itseäni ärsytti Emma Watsonin esiintyminen elokuvassa, sillä hänen otsaansa on ikuisiksi ajoiksi leimautunut Hermione. Lucyn osa oli kyllä häneltä hyvin esitetty, ei siinä. Hahmon loppukaneetti sydämen särkymisestä oli kyllä hiukkasen verran kliseinen.
Rakastin elokuvan musiikkia, sen maailmaa. Alexandre Desplat ei koskaan jätä kylmäksi. Siihen kun vielä lisätään muutama aikalaisklassikko niin voilá: tunnelma on luotu.
Tätä tunnelmointia ja huvia, herttaisuutta ja suloa suosittelen katsottavaksi erityisesti äidin kanssa, jos vain mahdollista. Leffa on mieleltään samantyylinen kuin aiemmin mainittu Dreamgirls tai Piiat.
