Ei roska vaan hyötyjäte

Vierailin vastikään tuttavaperheeni luona. Kiireettömän vierailun aikana tulin nauttineeksi useamman aterian heidän kanssaan ja pyörineeksi myös keittiössä apukäsinä. Perheen elämisen rytmi ja tavat tulivat aiempaa tutummiksi, kun heidän kanssaan vietti pidemmän aikaa.

Se, mikä tavoissa järkytti minua, oli roskien lajittelun olemattomuus. Olen jo pienestä pitäen tottunut siihen, että kaiken voi kierrättää. Parhaassa tilanteessa roskalaatikoita on meillä ollut viisi ja niiden lisäksi on kerätty palautuspulloja, pattereita ja lääkkeitä omiin laatikoihinsa ja kasseihinsa. Biojätteet on kompostoitu, poltettavat poltettu, lasi-, kartonki- ja metallijätteet eritelty...Vasta siinä vaiheessa, kun muutin pois kotoa, ymmärsin, ettei lajittelu ole kaikille yhtä itsestäänselvää kuin minulle (way to go).

Asuin kämppiksen kanssa, joka ei ymmärtänyt kierrättämisen päälle. Hänelle oli yksi ja sama, vaikka kaikki roskat laitettaisiin samaan pönttöön (!). Ensimmäiset yritykset selittää jokaisen ihmisen vastuuta maailman tilasta ja pienimmillään roskien lajittelusta kaikuivat kuuroille korville. Siinä vaiheessa, kun aloin perustaa roskakaappiimme biojätettä, lasinkeräystä, pahvijätelootaa ja metalliroskapussia, sain osakseni alkuun huvittuneita ja vähän ärsyyntyneitäkin katseita, mutta lopulta sain tehtyä kompromissin, jossa lasi- ja metalliroskat menivät edelleen sekajätteeseen ja muut lajiteltiin.

 

Kaikessa yrityksessäänkään roskaelämämme kämppikseni kanssa ei ottanut toimiakseen, ja opin myös huomaamaan kuinka ekohenkinen olen veden- ja sähkönkuluttajana. En ollut tiedostanut tällaista puolta itsessäni ennen (jos ei lasketa teini-iän mustavalkeita kettutyttövuosia). Koska kämppikseni edusti näissä asioissa hälläväliä-asennetta, oli minunkin annettava periksi aika monissa mieltäni kaihertavissa seikoissa. Opin relaamaan niin ympäristön kanssa kuin muutenkin.

Tämän jälkeen olen kuitenkin asunut pidemmän aikaa jo itsekseni ja päätynyt takaisin aika lailla samoihin kierrätyskuvioihin kuin missä olin vielä kotona asuessani. Niinpä tuttavaperheen luona kyläillessäni sokki oli suuri, kun biojätteet ja metallijätteet ja lasipurkit ja sekalainen muovijäte pudotettiin kaikki samaan pussiin. En kehdannut ottaa aihetta puheeksi, mutta aloin jälkikäteen miettiä sitä, miten suomalaiset oikeastaan kierrättävät.

Tilastokeskuksen vuonna 2006 tekemän tutkimuksen mukaan jätteiden lajitteluun ja kierrätykseen oli erittäin valmiita 64 ja melko valmiita 27 prosenttia suomalaisista. Tilastoista ilmenee myös, että jos erilaisia jäteastioita on tarjolla, niiden käyttö lisääntyy. Esimerkiksi jos taloyhtiöllä on yhteinen lehtienkeräyspiste, vanhoja lehtiä viedään ahkerasti kierrätykseen. Lehtiä kierrätetäänkin suomalaisten keskuudessa yleisesti. Jopa 95% kerrostaloissa asuvista kierrättää lehtiä säännöllisesti. Se on kiva tietää, ja empiirinen tutkimusaineistoni tukee tätä. Mutta entäs ne seka- ja biojätejutut?

Suomalaisista noin joka toinen kerää biojätteen erilliseen astiaan (+7%, jotka tekevät sen joskus). Perheissä ei ole yhtä yleistä kerätä biojätettä kuin pientalouksissa, haa! Myös se, asuuko kerros- vai pientalossa vaikuttaa biojätteen keräämisprosenttiin; kerrostaloissa kun useasti on biojäteloota. Tämän perheen pihassa sellaista ei ollut, ja koska he asuvat omakotitalossa, tulisi heidän joko hankkia komposti tai kuljettaa kertyneet biojätteet erilliskeräyspisteeseen. Ehkä käytännön kysymykset ovatkin tässä tapauksessa voittaneet ympäristön.

On mielenkiintoista nähdä kolikon kaikki puolet. Ja voihan se olla, että tulevana syksynä en ulkomailla kierrätä niin paljon minäkään. Tahto ei aina ole riittävästi, jos mahdollisuuksia kierrättämiseen ei kerta kaikkiaan ole. Lopuksi vielä vähän erilaista kierrättämistä. Pus.

Lupaus

Katsoinpa vuoden 2005 joulukuussa levitykseen tulleen suomalaisen leffan, joka saa IMDb:n arvostelussa 6.0 tähteä kymmenestä, eli Lotta Svärd -järjestön osittain rahoittaman elokuvan nimeltä Lupaus. (Itselleni tuli heti mieleen, ovatko Käsky ja Lupaus sukua toisilleen jollain tavoin. Eivät ilmeisesti suoranaisesti ainakaan.) Lupaus kertoo Lotta-järjestön toiminnasta toisen maailmansodan aikana. Alun perin tämä ei kuulostanut kovinkaan mielenkiintoiselta. Miksi sitten tartuin tähän leffaan, on erittäin hyvä kysymys. Ehkä koska ajattelin, että tässäpä leffa, joka pitää sanoa nähneensä. Miksi niin on hyvä kysymys sekin.

Pieniin odotuksiini nähden katsomiskokemus oli mahtava. Toisissa olosuhteissa se ei ehkä olisi niin tajunnanräjäyttävä, mutta katsottava elokuva kuitenkin. Suomalaisuus tässä näkyy paitsi aiheena ja kielenä ja miljöönä myös vähän vaisuna käsikirjoituksena, leikkauksena ja kuvauksena. Näyttelijäntyö on myös paikoitellen kömpelöä. Annan kernaasti anteeksi pikkuviat, sillä aihe oli koskettava ja toteutus toimi. Taustalla oli hyvä ajatus. Lisäksi (toisin kuin yleensä kaikissa suomalaisissa elokuvissa) tässä leffassa näyttelijöistä ei tunnista kuin korkeintaan kolmasosan jostain muusta yhteydestä.

Minulle Lupaus toimi isänmaallisuuden sytykkeenä. En ole koskaan ollut näin ylpeä itsenäisestä Suomesta tai sotainvalidien meille jättämästä perinnöstä. Jos nyt syttyisi sota, olisin ilman muuta tekemässä kaikkeni tämän maan eteen. Joku voisi tähän kyllä sanoa, että niin, aika tehokkaasti toimii tuon elokuvan aivopesu. Niin se toimii, jos on toimiakseen. Perinteet ovat minulla ehkä jo valmiiksi verissä ja punaiset mökit maaseudulla saavat minut unelmoimaan kesäpäivistä ja puutarhanhoidosta. Lupauksen sanoma uppoaa siis ehkä niihin, jotka ovat jo valmiiksi suomalaisesta puusta veistettyjä. Niin hyvää puuta.

Hyvää syntymäpäivää, Suomi

Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917, tänään Suomi on siis 94 vuotta vanha, jee. Illalla kynttilä ikkunalle sen kunniaksi. Minulle mikään ei sano Suomi niin kuin Jean Sibeliuksen Finlandia. Se on alun perin ollut nimeltään Suomi herää, ja kuulunut osana Historiallisia kuvia -kuvaelmaan Jalmari Finnen ja Eino Leinon taustatekstittämänä. Sävellyksen oli tällöin tarkoitus herättää suomalaisissa taisteluhenkeä.

On mahtavaa, mihin kaikkialle Sibelius on Finlandian mainetta levittänyt; teos on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia sävellyksiä. Sibelius itse ei kuitenkaan tarkoittanut teosta laulettavaksi, vaikka sanoituksia sävellyksen kuoro-osioon on aina kirjoitettu. Vähitellen Sibeius taipui sovittamaan aluksi sävelrunoksi tarkoitetun teoksensa mies- ja sekakuorolle. Finlandia-hymnin nykyisin käytetyt sanat ovat peräisin V.A. Koskenniemen kynästä vuodelta 1940. Tässä Finlandia-hymnin esittää Hong Kongin kiinalaisen yliopiston opiskelijaliiton kuoro, johtajanaan Leon Chu.

Mukavaa itsenäisyyspäivää!

Jk. Kannattaa tsekata tänään myös Googlen doodle.

Totta ja Rajaa

Riikka Pulkkinen (s. 1980) herätti hurjasti huomiota esikoisromaanillaan Raja. Vaikken seurannut siihen aikaan (syksyllä 2006) mitenkään ahkerasti kirjallisuuskeskustelua Suomessa, löysi kirja kuitenkin pian tiensä käsiini. Se sai kunniapaikan (teini)sydämestäni.

Valehtelematta olen lukenut kyseisen kirjan ainakin 10 ja puoli kertaa. Myöhemmällä (epäteini-)iällä siitä saa irti aivan erilaisia asioita. Teemoina teoksessa ovat monenlaiset rajat ihmissuhteissa, ihmisyydessä, lupauksissa, kuolemassa, elämässä ja rakkaudessa. Kliseistä ehkä, mutta toimii suuruudessaan. Pulkkisella on mahtava kyky päästä eri-ikäisten hahmojen pään ja sielun sisään. Rajassa päähenkilöinä ovat kirjallisuustieteen professori Anja, 6-vuotias Anni, 16-vuotias lukiolainen Mari ja tämän äidinkielenopettaja Julian, joista jokaiseen fokalisoidaan vuorotellen. Hahmot kompastelevat toisiinsa ja kokeilevat rajojaan, näkökulmaa vaihdetaan perin taktisissa kohdissa.

Pulkkinen ottaa (kirjallisuustieteen opiskelijana) Rajan sisään runsain mitoin Sofokleen Antigonea. Epäkirjallisuusihmisestä se saattaa olla ahdistavaakin. Kun itse tiedostin, miten vahvasti hän kietoo kohtalon kysymyksiä omaan kirjoitukseensa, kiinnostuin hänen taustastaan enemmän. Kirjallisuuden opiskeleminen ei tullut yllätyksenä. Taustan kartoittaminen jatkui Pulkkisen toisen romaanin ilmestyttyä.

Totta ilmestyi syyskuussa 2010 ja oli saman vuoden Finlandia-palkintoehdokas. Lukiessani hämmästelin sitä, miten Pulkkinen oli kehittynyt kirjoittajana. Hän kirjoittaa niin kauniisti ja osuvasti, tarkkanäköisestikin, ettei kirjaa haluaisi laskea käsistään. Jokainen luettu sivu aiheuttaa lisää kyynelvirtoja, kun on niin totta.

Toinen hämmästelyni kohde oli se, miten paljon samaa tässä teoksessa oli kuin Rajassa. Totta kertoo monta tarinaa samanaikaisesti eri henkilöhahmojen näkökulmista: Tässä hetkessä on taidemaalari Martti (vrt. Rajan arkkitehtimies), joka saattohoitaa vaimoaan Elsaa (vrt. Rajassa mies saattohoidettavana). Vähitellen heidän tyttärentyttärelleen Annalle (hahmona verrattavissa Mariin Rajassa) paljastuu salaisuuksia heidän menneisyydestään 60-luvulta. Martilla on ollut suhde lapsenhoitaja-Eevan kanssa (vrt. kielletty suhde Rajassa), joka peilautuu Annan nykyisyyteen kiehtovalla, rajoja rikkovalla tavalla.

Kirja kertoo ennen kaikkea rakkaudesta, sen monisyisyydestä ja käsittämättömistä mitoista. Kirja sijoittuu suurimmalta osin Helsinkiin, kuten Rajakin, mutta käy ihastelemassa myös Kuhmon maisemia (vrt. mökki Rajassa) ja Pariisin tuulia. Pulkkinen kirjoittaa 1960-luvusta niin uskottavasti, että välillä on vaikea uskoa ettei hän ole elänyt ensimmäistä elämäänsä silloin. Nouseva vallankumoushenki kaivautuu esiin myös kirjan nykyhetkessä.

Koska olen mielipuolisesti kahlannut Rajan läpi niin monta kertaa, että osaisin varmaankin kirjoittaa joitain sen luvuista ulkomuistista, tunnistin myös Pulkkiselle tyypillisiä metaforia (esim. ilo lävistää minut) ja kirjoitusasuja (fennistinä minua kiehtoivat erityisesti "asua kaksiota" -tyyppiset ilmaukset, eli asua+part.).

Erinäiset yhtymäkohdat ja samankaltaisuudet esikoisteoksen kanssa jäivät kaivertamaan mieltäni niin kovin, että listasin ne lopulta. En voinut olla huomaamatta lukiessani, miten tietyt asiat toistuivat. Esimerkiksi lääkäriteema on molemmissa kirjoissa läsnä sivuhenkilön kautta. Selitys: Pulkkisen äiti työskentelee lääkärinä.

Toisaalta minua ahdistaa se, etten kykene lukemaan kirjoja enää puhtaasti nauttien, kuten nuorempana, mutta toisaalta on hienoa miten paljon enemmän saan kaikesta irti, kun analysoin jokaisen pienenkin hippusen. Joskus voisi olla mukavaa kuitenkin jättää kirjailija rauhaan. Hänhän on vain luonut teoksen, eikä sillä välttämättä ole pohjaa todellisuudessa. En kyllä usko tähän. Minusta jokainen kirjoittaa ja antaa itsestään, ajatuksistaan, jos kirjoittaa jotain. Tämä pätee myös muuhun taiteeseen. Ulkomaalaisten kirjailijoiden suomennetut teokset onnistun lukemaan suhteellisen välinpitämättömästi, sillä ne ovat kulkeneet kääntäjänkin pään lävitse.

Joka tapauksessa suosittelen tutustumaan Pulkkiseen. Jos olet jo tehnyt niin, niin lähdepä kanssani kaljalle joku kerta keskustelemaan. Tai jätä jälkesi informaatiovirtaan. Hee.