Riikka Pulkkinen (s. 1980) herätti hurjasti huomiota esikoisromaanillaan Raja. Vaikken seurannut siihen aikaan (syksyllä 2006) mitenkään ahkerasti kirjallisuuskeskustelua Suomessa, löysi kirja kuitenkin pian tiensä käsiini. Se sai kunniapaikan (teini)sydämestäni.
Valehtelematta olen lukenut kyseisen kirjan ainakin 10 ja puoli kertaa. Myöhemmällä (epäteini-)iällä siitä saa irti aivan erilaisia asioita. Teemoina teoksessa ovat monenlaiset rajat ihmissuhteissa, ihmisyydessä, lupauksissa, kuolemassa, elämässä ja rakkaudessa. Kliseistä ehkä, mutta toimii suuruudessaan. Pulkkisella on mahtava kyky päästä eri-ikäisten hahmojen pään ja sielun sisään. Rajassa päähenkilöinä ovat kirjallisuustieteen professori Anja, 6-vuotias Anni, 16-vuotias lukiolainen Mari ja tämän äidinkielenopettaja Julian, joista jokaiseen fokalisoidaan vuorotellen. Hahmot kompastelevat toisiinsa ja kokeilevat rajojaan, näkökulmaa vaihdetaan perin taktisissa kohdissa.
Pulkkinen ottaa (kirjallisuustieteen opiskelijana) Rajan sisään runsain mitoin Sofokleen Antigonea. Epäkirjallisuusihmisestä se saattaa olla ahdistavaakin. Kun itse tiedostin, miten vahvasti hän kietoo kohtalon kysymyksiä omaan kirjoitukseensa, kiinnostuin hänen taustastaan enemmän. Kirjallisuuden opiskeleminen ei tullut yllätyksenä. Taustan kartoittaminen jatkui Pulkkisen toisen romaanin ilmestyttyä.
Totta ilmestyi syyskuussa 2010 ja oli saman vuoden Finlandia-palkintoehdokas. Lukiessani hämmästelin sitä, miten Pulkkinen oli kehittynyt kirjoittajana. Hän kirjoittaa niin kauniisti ja osuvasti, tarkkanäköisestikin, ettei kirjaa haluaisi laskea käsistään. Jokainen luettu sivu aiheuttaa lisää kyynelvirtoja, kun on niin totta.
Toinen hämmästelyni kohde oli se, miten paljon samaa tässä teoksessa oli kuin Rajassa. Totta kertoo monta tarinaa samanaikaisesti eri henkilöhahmojen näkökulmista: Tässä hetkessä on taidemaalari Martti (vrt. Rajan arkkitehtimies), joka saattohoitaa vaimoaan Elsaa (vrt. Rajassa mies saattohoidettavana). Vähitellen heidän tyttärentyttärelleen Annalle (hahmona verrattavissa Mariin Rajassa) paljastuu salaisuuksia heidän menneisyydestään 60-luvulta. Martilla on ollut suhde lapsenhoitaja-Eevan kanssa (vrt. kielletty suhde Rajassa), joka peilautuu Annan nykyisyyteen kiehtovalla, rajoja rikkovalla tavalla.
Kirja kertoo ennen kaikkea rakkaudesta, sen monisyisyydestä ja käsittämättömistä mitoista. Kirja sijoittuu suurimmalta osin Helsinkiin, kuten Rajakin, mutta käy ihastelemassa myös Kuhmon maisemia (vrt. mökki Rajassa) ja Pariisin tuulia. Pulkkinen kirjoittaa 1960-luvusta niin uskottavasti, että välillä on vaikea uskoa ettei hän ole elänyt ensimmäistä elämäänsä silloin. Nouseva vallankumoushenki kaivautuu esiin myös kirjan nykyhetkessä.
Koska olen mielipuolisesti kahlannut Rajan läpi niin monta
kertaa, että osaisin varmaankin kirjoittaa joitain sen luvuista
ulkomuistista, tunnistin myös Pulkkiselle tyypillisiä metaforia (esim.
ilo lävistää minut) ja kirjoitusasuja (fennistinä minua kiehtoivat
erityisesti "asua kaksiota" -tyyppiset ilmaukset, eli asua+part.).
Erinäiset yhtymäkohdat ja samankaltaisuudet esikoisteoksen kanssa jäivät kaivertamaan mieltäni niin kovin, että listasin ne lopulta. En voinut olla huomaamatta lukiessani, miten tietyt asiat toistuivat. Esimerkiksi lääkäriteema on molemmissa kirjoissa läsnä sivuhenkilön kautta. Selitys: Pulkkisen äiti työskentelee lääkärinä.
Toisaalta minua ahdistaa se, etten kykene lukemaan kirjoja enää puhtaasti nauttien, kuten nuorempana, mutta toisaalta on hienoa miten paljon enemmän saan kaikesta irti, kun analysoin jokaisen pienenkin hippusen. Joskus voisi olla mukavaa kuitenkin jättää kirjailija rauhaan. Hänhän on vain luonut teoksen, eikä sillä välttämättä ole pohjaa todellisuudessa. En kyllä usko tähän. Minusta jokainen kirjoittaa ja antaa itsestään, ajatuksistaan, jos kirjoittaa jotain. Tämä pätee myös muuhun taiteeseen. Ulkomaalaisten kirjailijoiden suomennetut teokset onnistun lukemaan suhteellisen välinpitämättömästi, sillä ne ovat kulkeneet kääntäjänkin pään lävitse.
Joka tapauksessa suosittelen tutustumaan Pulkkiseen. Jos olet jo tehnyt niin, niin lähdepä kanssani kaljalle joku kerta keskustelemaan. Tai jätä jälkesi informaatiovirtaan. Hee.
Olen niitä ihmisiä, jotka ostavat ihmisille lahjoja vähän oma lehmä ojassa: äiti sai viime jouluna juurikin Pulkkista lahjaksi. No, en ole saanut itse vieläkään luettua Tottaa (en tiedä, kävisikö tuo taivutus huonosta vitsistä vai ällötyksestä), mutta kovasti kyllä tahtoisin. Täytynee napata se mukaan seuraavan kerran kotona käydessäni. Sit mennään kaljalle ja analysoidaan pohjia myöten. Niin tuopin kuin kirjankin pohjia.
VastaaPoista