tiistai 27. syyskuuta 2011
torstai 22. syyskuuta 2011
Totta ja Rajaa
Riikka Pulkkinen (s. 1980) herätti hurjasti huomiota esikoisromaanillaan Raja. Vaikken seurannut siihen aikaan (syksyllä 2006) mitenkään ahkerasti kirjallisuuskeskustelua Suomessa, löysi kirja kuitenkin pian tiensä käsiini. Se sai kunniapaikan (teini)sydämestäni.
Valehtelematta olen lukenut kyseisen kirjan ainakin 10 ja puoli kertaa. Myöhemmällä (epäteini-)iällä siitä saa irti aivan erilaisia asioita. Teemoina teoksessa ovat monenlaiset rajat ihmissuhteissa, ihmisyydessä, lupauksissa, kuolemassa, elämässä ja rakkaudessa. Kliseistä ehkä, mutta toimii suuruudessaan. Pulkkisella on mahtava kyky päästä eri-ikäisten hahmojen pään ja sielun sisään. Rajassa päähenkilöinä ovat kirjallisuustieteen professori Anja, 6-vuotias Anni, 16-vuotias lukiolainen Mari ja tämän äidinkielenopettaja Julian, joista jokaiseen fokalisoidaan vuorotellen. Hahmot kompastelevat toisiinsa ja kokeilevat rajojaan, näkökulmaa vaihdetaan perin taktisissa kohdissa.
Pulkkinen ottaa (kirjallisuustieteen opiskelijana) Rajan sisään runsain mitoin Sofokleen Antigonea. Epäkirjallisuusihmisestä se saattaa olla ahdistavaakin. Kun itse tiedostin, miten vahvasti hän kietoo kohtalon kysymyksiä omaan kirjoitukseensa, kiinnostuin hänen taustastaan enemmän. Kirjallisuuden opiskeleminen ei tullut yllätyksenä. Taustan kartoittaminen jatkui Pulkkisen toisen romaanin ilmestyttyä.
Totta ilmestyi syyskuussa 2010 ja oli saman vuoden Finlandia-palkintoehdokas. Lukiessani hämmästelin sitä, miten Pulkkinen oli kehittynyt kirjoittajana. Hän kirjoittaa niin kauniisti ja osuvasti, tarkkanäköisestikin, ettei kirjaa haluaisi laskea käsistään. Jokainen luettu sivu aiheuttaa lisää kyynelvirtoja, kun on niin totta.
Toinen hämmästelyni kohde oli se, miten paljon samaa tässä teoksessa oli kuin Rajassa. Totta kertoo monta tarinaa samanaikaisesti eri henkilöhahmojen näkökulmista: Tässä hetkessä on taidemaalari Martti (vrt. Rajan arkkitehtimies), joka saattohoitaa vaimoaan Elsaa (vrt. Rajassa mies saattohoidettavana). Vähitellen heidän tyttärentyttärelleen Annalle (hahmona verrattavissa Mariin Rajassa) paljastuu salaisuuksia heidän menneisyydestään 60-luvulta. Martilla on ollut suhde lapsenhoitaja-Eevan kanssa (vrt. kielletty suhde Rajassa), joka peilautuu Annan nykyisyyteen kiehtovalla, rajoja rikkovalla tavalla.
Kirja kertoo ennen kaikkea rakkaudesta, sen monisyisyydestä ja käsittämättömistä mitoista. Kirja sijoittuu suurimmalta osin Helsinkiin, kuten Rajakin, mutta käy ihastelemassa myös Kuhmon maisemia (vrt. mökki Rajassa) ja Pariisin tuulia. Pulkkinen kirjoittaa 1960-luvusta niin uskottavasti, että välillä on vaikea uskoa ettei hän ole elänyt ensimmäistä elämäänsä silloin. Nouseva vallankumoushenki kaivautuu esiin myös kirjan nykyhetkessä.
Koska olen mielipuolisesti kahlannut Rajan läpi niin monta kertaa, että osaisin varmaankin kirjoittaa joitain sen luvuista ulkomuistista, tunnistin myös Pulkkiselle tyypillisiä metaforia (esim. ilo lävistää minut) ja kirjoitusasuja (fennistinä minua kiehtoivat erityisesti "asua kaksiota" -tyyppiset ilmaukset, eli asua+part.).
Erinäiset yhtymäkohdat ja samankaltaisuudet esikoisteoksen kanssa jäivät kaivertamaan mieltäni niin kovin, että listasin ne lopulta. En voinut olla huomaamatta lukiessani, miten tietyt asiat toistuivat. Esimerkiksi lääkäriteema on molemmissa kirjoissa läsnä sivuhenkilön kautta. Selitys: Pulkkisen äiti työskentelee lääkärinä.
Toisaalta minua ahdistaa se, etten kykene lukemaan kirjoja enää puhtaasti nauttien, kuten nuorempana, mutta toisaalta on hienoa miten paljon enemmän saan kaikesta irti, kun analysoin jokaisen pienenkin hippusen. Joskus voisi olla mukavaa kuitenkin jättää kirjailija rauhaan. Hänhän on vain luonut teoksen, eikä sillä välttämättä ole pohjaa todellisuudessa. En kyllä usko tähän. Minusta jokainen kirjoittaa ja antaa itsestään, ajatuksistaan, jos kirjoittaa jotain. Tämä pätee myös muuhun taiteeseen. Ulkomaalaisten kirjailijoiden suomennetut teokset onnistun lukemaan suhteellisen välinpitämättömästi, sillä ne ovat kulkeneet kääntäjänkin pään lävitse.
Joka tapauksessa suosittelen tutustumaan Pulkkiseen. Jos olet jo tehnyt niin, niin lähdepä kanssani kaljalle joku kerta keskustelemaan. Tai jätä jälkesi informaatiovirtaan. Hee.
Valehtelematta olen lukenut kyseisen kirjan ainakin 10 ja puoli kertaa. Myöhemmällä (epäteini-)iällä siitä saa irti aivan erilaisia asioita. Teemoina teoksessa ovat monenlaiset rajat ihmissuhteissa, ihmisyydessä, lupauksissa, kuolemassa, elämässä ja rakkaudessa. Kliseistä ehkä, mutta toimii suuruudessaan. Pulkkisella on mahtava kyky päästä eri-ikäisten hahmojen pään ja sielun sisään. Rajassa päähenkilöinä ovat kirjallisuustieteen professori Anja, 6-vuotias Anni, 16-vuotias lukiolainen Mari ja tämän äidinkielenopettaja Julian, joista jokaiseen fokalisoidaan vuorotellen. Hahmot kompastelevat toisiinsa ja kokeilevat rajojaan, näkökulmaa vaihdetaan perin taktisissa kohdissa.
Pulkkinen ottaa (kirjallisuustieteen opiskelijana) Rajan sisään runsain mitoin Sofokleen Antigonea. Epäkirjallisuusihmisestä se saattaa olla ahdistavaakin. Kun itse tiedostin, miten vahvasti hän kietoo kohtalon kysymyksiä omaan kirjoitukseensa, kiinnostuin hänen taustastaan enemmän. Kirjallisuuden opiskeleminen ei tullut yllätyksenä. Taustan kartoittaminen jatkui Pulkkisen toisen romaanin ilmestyttyä.
Totta ilmestyi syyskuussa 2010 ja oli saman vuoden Finlandia-palkintoehdokas. Lukiessani hämmästelin sitä, miten Pulkkinen oli kehittynyt kirjoittajana. Hän kirjoittaa niin kauniisti ja osuvasti, tarkkanäköisestikin, ettei kirjaa haluaisi laskea käsistään. Jokainen luettu sivu aiheuttaa lisää kyynelvirtoja, kun on niin totta.
Toinen hämmästelyni kohde oli se, miten paljon samaa tässä teoksessa oli kuin Rajassa. Totta kertoo monta tarinaa samanaikaisesti eri henkilöhahmojen näkökulmista: Tässä hetkessä on taidemaalari Martti (vrt. Rajan arkkitehtimies), joka saattohoitaa vaimoaan Elsaa (vrt. Rajassa mies saattohoidettavana). Vähitellen heidän tyttärentyttärelleen Annalle (hahmona verrattavissa Mariin Rajassa) paljastuu salaisuuksia heidän menneisyydestään 60-luvulta. Martilla on ollut suhde lapsenhoitaja-Eevan kanssa (vrt. kielletty suhde Rajassa), joka peilautuu Annan nykyisyyteen kiehtovalla, rajoja rikkovalla tavalla.
Kirja kertoo ennen kaikkea rakkaudesta, sen monisyisyydestä ja käsittämättömistä mitoista. Kirja sijoittuu suurimmalta osin Helsinkiin, kuten Rajakin, mutta käy ihastelemassa myös Kuhmon maisemia (vrt. mökki Rajassa) ja Pariisin tuulia. Pulkkinen kirjoittaa 1960-luvusta niin uskottavasti, että välillä on vaikea uskoa ettei hän ole elänyt ensimmäistä elämäänsä silloin. Nouseva vallankumoushenki kaivautuu esiin myös kirjan nykyhetkessä.
Koska olen mielipuolisesti kahlannut Rajan läpi niin monta kertaa, että osaisin varmaankin kirjoittaa joitain sen luvuista ulkomuistista, tunnistin myös Pulkkiselle tyypillisiä metaforia (esim. ilo lävistää minut) ja kirjoitusasuja (fennistinä minua kiehtoivat erityisesti "asua kaksiota" -tyyppiset ilmaukset, eli asua+part.).
Erinäiset yhtymäkohdat ja samankaltaisuudet esikoisteoksen kanssa jäivät kaivertamaan mieltäni niin kovin, että listasin ne lopulta. En voinut olla huomaamatta lukiessani, miten tietyt asiat toistuivat. Esimerkiksi lääkäriteema on molemmissa kirjoissa läsnä sivuhenkilön kautta. Selitys: Pulkkisen äiti työskentelee lääkärinä.
Toisaalta minua ahdistaa se, etten kykene lukemaan kirjoja enää puhtaasti nauttien, kuten nuorempana, mutta toisaalta on hienoa miten paljon enemmän saan kaikesta irti, kun analysoin jokaisen pienenkin hippusen. Joskus voisi olla mukavaa kuitenkin jättää kirjailija rauhaan. Hänhän on vain luonut teoksen, eikä sillä välttämättä ole pohjaa todellisuudessa. En kyllä usko tähän. Minusta jokainen kirjoittaa ja antaa itsestään, ajatuksistaan, jos kirjoittaa jotain. Tämä pätee myös muuhun taiteeseen. Ulkomaalaisten kirjailijoiden suomennetut teokset onnistun lukemaan suhteellisen välinpitämättömästi, sillä ne ovat kulkeneet kääntäjänkin pään lävitse.
Joka tapauksessa suosittelen tutustumaan Pulkkiseen. Jos olet jo tehnyt niin, niin lähdepä kanssani kaljalle joku kerta keskustelemaan. Tai jätä jälkesi informaatiovirtaan. Hee.
torstai 8. syyskuuta 2011
Zombit maailmankartalle
On jännittävää seurata, miten kerskakulutuksen huipulle nousee toistuvasti jokin fantasiamaailmateema. Pottereiden maailmanvalloituksen jälkeen vampyyrit ovat vallanneet niin kirjastojen lainatuimpien listat kuin elokuvateatteritkin. Nuoret massat ovat mahtavaa kuluttaja-ainesta, he tekevät ilmiöstä kuin ilmiöstä elämää suuremman. Olen päättänyt lähteä ajoissa seuraavaan markkinarakoon, joka tutkimukseni perusteella tulee olemaan zombievallankumous.
Konsepti on hyvin yksinkertainen: Kirjoitan bestsellerkirjasarjan, joka hiukan ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen herättää suuren yleisön huomion. Yhä useampi nuori (ja vähän vanhempikin) tarttuu zombienälkäisyydessään jokaiseen uuteen osaan, jonka suollan. Viimeistään kolmannen osan ilmestyessä zombikirjani ovat tuttuja kaikille ja Warner Bros. ottaa minuun yhteyttä. Elokuvalevitys on vielä tuottoisampaa kuin itse kirjamyynti, ja hankin itselleni elannon seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, jonka jälkeen etsin taas uuden raon markkinoilta (tai teen ehkä comebackin vanhoilla tutuilla hahmoilla). Niin helppoa se on.
Tällaista olen kaavaillut:
Keskikokoisessa tai pienessä kaupungissa asuu teini-ikäinen tyttö. Hänen elämänsä on jatkuvaa taistelua, eikä hän tunne kuuluvansa tähän maailmaan. Hän on varma, että jossain on jotain muuta vielä parempaa. Tytöllä on yksi ystävä, poika, joka elää samalla kadulla tytön kanssa. He ovat tutustuneet kemiantunnilla. Poika on salaa rakastunut tyttöön, mutta tyttö ei kuitenkaan huomaa, vaan haaveksii elävänsä toista elämää.
Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään tyttöä, eikä tyttö ole koskaan tavannut isäänsäkään. Hän asuu isovanhempiensa luona, mutta uskoo isänsä odottavan häntä kaukaisessa maassa. Tylsää elämäänsä piristääkseen tyttö käy öisillä kävelyillä puistossa ja piirtää ja maalaa näkemäänsä. Eräänä yönä hän tapaa puistossa tumman muukalaisen, joka puhuu vähän, mutta antaa tytön piirtää itsensä. Pian tapaamisista tulee tytön elämänrytmi: hän menee öisin puistoon ja piirtää muukalaista, joka tuijottaa häntä kiinteästi huppunsa alta...
Jos alkoi kiinnostaa, niin hei, voin kirjoittaa lisää! Ja tietysti kirjoitankin, kun kyseessä on elämäntyöni. Jos olet epäileväinen sen suhteen, miten zombit muka vallankumouksen tekisivät, kannattaa tutustua tähän. Täältä puolestaan löytyy tyyli, joka alkaa olla jo enemmän in kuin vampyyrien sairaalloinen kalpeus, aurinkokimallus ja punaiset silmät. Jos haluat meikata itsesi yhtä tyylillä kuin oikeanpuoleinen leidi, löydät ohjeet siihen täältä.
Konsepti on hyvin yksinkertainen: Kirjoitan bestsellerkirjasarjan, joka hiukan ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen herättää suuren yleisön huomion. Yhä useampi nuori (ja vähän vanhempikin) tarttuu zombienälkäisyydessään jokaiseen uuteen osaan, jonka suollan. Viimeistään kolmannen osan ilmestyessä zombikirjani ovat tuttuja kaikille ja Warner Bros. ottaa minuun yhteyttä. Elokuvalevitys on vielä tuottoisampaa kuin itse kirjamyynti, ja hankin itselleni elannon seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, jonka jälkeen etsin taas uuden raon markkinoilta (tai teen ehkä comebackin vanhoilla tutuilla hahmoilla). Niin helppoa se on.
 |
| kiltti zombie |
Tällaista olen kaavaillut:
Keskikokoisessa tai pienessä kaupungissa asuu teini-ikäinen tyttö. Hänen elämänsä on jatkuvaa taistelua, eikä hän tunne kuuluvansa tähän maailmaan. Hän on varma, että jossain on jotain muuta vielä parempaa. Tytöllä on yksi ystävä, poika, joka elää samalla kadulla tytön kanssa. He ovat tutustuneet kemiantunnilla. Poika on salaa rakastunut tyttöön, mutta tyttö ei kuitenkaan huomaa, vaan haaveksii elävänsä toista elämää.
Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään tyttöä, eikä tyttö ole koskaan tavannut isäänsäkään. Hän asuu isovanhempiensa luona, mutta uskoo isänsä odottavan häntä kaukaisessa maassa. Tylsää elämäänsä piristääkseen tyttö käy öisillä kävelyillä puistossa ja piirtää ja maalaa näkemäänsä. Eräänä yönä hän tapaa puistossa tumman muukalaisen, joka puhuu vähän, mutta antaa tytön piirtää itsensä. Pian tapaamisista tulee tytön elämänrytmi: hän menee öisin puistoon ja piirtää muukalaista, joka tuijottaa häntä kiinteästi huppunsa alta...
Jos alkoi kiinnostaa, niin hei, voin kirjoittaa lisää! Ja tietysti kirjoitankin, kun kyseessä on elämäntyöni. Jos olet epäileväinen sen suhteen, miten zombit muka vallankumouksen tekisivät, kannattaa tutustua tähän. Täältä puolestaan löytyy tyyli, joka alkaa olla jo enemmän in kuin vampyyrien sairaalloinen kalpeus, aurinkokimallus ja punaiset silmät. Jos haluat meikata itsesi yhtä tyylillä kuin oikeanpuoleinen leidi, löydät ohjeet siihen täältä.
tiistai 6. syyskuuta 2011
Kangastuksia (Les amours imaginaires)
- ranskalainen (oikeastaan se oli sitten kanadalainen)
- kertoo kolmiodraamasta
Kokemus:
Oho-reaktio iski päälle heti alussa, kun tajusin, ettei ole kyse ihan valtavirtaelokuvasta. Jes. Yllättävää on, että itse aiheeseen (kolmiodraamaan) päästään käsiksi hyvin nopeasti. Draaman kaari rakentuukin ihmissuhteiden mylläkän kasvusta. Elokuvan tunnelma muodostuu musiikin ja tarkoin hiotun visuaalisen ilmeen varaan hiukan ahdistavaksi. Kuvalliset ja auditiiviset keinot ovat harkitusti erilaisia kuin yleensä ja tuovat elokuvaan tuoretta, nuorekasta tuntua. Silti jotkin asiat muistuttavat vanhasta elokuvaperinteestä.
Itse tarina on elämänmakuinen, tuttu, vaikkei kyllä puhkikäsitelty. Näyttelijäsuoritukset ovat kaikin puolin hienoja; vahvat tunnekuohut loistavat kasvoilta, vaikka mitään ei sanota ääneen. Oli kiinnostavaa huomata, miten pitkään luulin oikeasti kyseessä olevan ranskalainen tuotos, edes kieli ei paljastanut minulle mitään. Vasta kun mainittiin Montreal, kellot kilisivät.
Ihmisen käytöksen kehämäisyys jäi ahdistamaan, vaikka elokuva lähestyikin tällaisen rakastamisen teemaa humoristisin(kin) keinoin. Kangastuksia kertoo siitä, mitä rakastumisen kaipuu oikeastaan pohjimmiltaan on. Liittymättä siihen, kuka on kohteena, rakastuminen on väkevääkin vahvempi tunne, jos se vie vallan. Elokuvassa on myös löydetty riipivä totuus siitä, mihin toisen saa manipuloitua, jos vain osaa. Taitavaa, puhuttelevaa, ahdistavaa. Kiitos, Dolan ja leffaseurani.
Lisätietoja:
22-vuotias Xavier Dolan (kuvassa vasemmalla) on itse ohjannut, kirjoittanut, leikannut ja tuottanut elokuvan ja näyttelee lisäksi yhtä pääosaa. Taitaa mies tietää mitä haluaa. Hänen esikoisohjauksensa J’ai tué ma mère on kuulopuheen ja IMDB:n mielestä parempi elokuva (siinäkin mies itse näyttelemässä). Kangastuksia on niittänyt kuitenkin menestystä ja palkintoja sekin, eikä ihme.
http://colorshows.blogspot.com/2011/04/les-amours-imaginaires.html
http://www.dogandwolf.com/2011/05/film-review-les-amours-imaginaires-heartbeats-2010/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)