Pentti Saarikosken romaani Aika Prahassa (1967) on hämmentävä teos. Se on ikään kuin päiväkirja, jonka sivut ja virkkeet tornado on laittanut uuteen järjestykseen. Aikajatkumon rikkominen tuo kuitenkin yllättäen tekstiin proosamaisuutta, sillä se on paikoitellen tietoinen tulevasta.
Koska romaani on kirjoitettu hyvin pitkälle tajunnanvirran mukana seilaten, sen lukemiseen täytyy totutella hetkinen. Minäkertoja, jonka helposti lukiessaan mieltää itse Pentiksi, on Prahassa selvittelemässä sydäntään ja päätään. Hän pohdiskelee rakkauteen, elämään ja kuolemaan, politiikkaan, ihmisiin ja muistoihin liittyviä teemoja arkisen viehkeästä vinkkelistä. Ohessa hän tuntuu elävän aikamoista taiteilijaelämää naisineen. Ajallisesti kirja sijoittuu vuosiin 1966–1967, mikä on mielenkiintoista historiallisestakin näkökulmasta, sillä niin sanottu Prahan kevät alkoi sen jälkeen tammikuussa 1968.
Lukukokemustani lienee parantanut se, että luin kirjan Prahassa.
Ymmärrän Saarikosken avulla Prahasta jotain uutta, ja myös toisin päin.
Saarikosken teksti liittyy nyky-Prahaan mielenkiintoisella tavalla. Esimerkiksi ratikat, jotka yhä leimaavat kaupunkikuvaa, esiintyvät paljon Saarikoskenkin tekstissä. Nykyisin ratikoita on kuitenkin jo kolmenlaisia (vanhimmat niistä juuri samoja, joista kirjassa puhutaan), eikä niissä enää ole lipuntarkastajia, jotka rei'ittäisivät matkustajien lippuja. Pienten asioiden palapelinä historiallinen ja nykyaikainen Praha leikittelevät keskenään.
Kuten Matti Paavilainen toteaa HS:n kirja-arvostelussa vuodelta 1967, "[s]keptikolle tai miltei mille tahansa yksipuoliselle tarkastelijalle tämä kirja on hyökkäyksille avoin ja miltei puolustuskyvytön". Välillä tekstin älyttömyyksille tekee mieli ärjyä, mutta lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että kirja on absurdiudessaankin mielenkiintoinen ja täynnä viisauksia. Teosta tekee mieli siteerata jatkuvasti. Seuraavat katkelmat puhukoot puolestaan.
"Tässä paikassa on lampun varjokin sen kuva, mitä minä etsin."
"Enää ei ole mitään kohokohtia, ei jouluja, ei lomia, ei ensimmäistä rakkautta, ei mitään mitä odottaisi, elämä on yhtä kaupunkia, jonka laitamille syntyy uusia kaupunginosia, mutta yhä harvemmin jaksaa lähteä tutuksi tulleista paikoista katsomaan uusia ja tapaamaan ihmisiä, joita on päivä päivältä enemmän ja joista päivä päivältä tuntee pienemmän osan. Kuolemaa ei ole vaikea ajatella, mutta on vaikea kuvitella, miltä tuntuu olla kuollut, niin kuin on vaikea kuvitella avaruutta, että se ei koskaan lopu, tai ehkä se loppuu johonkin."
"Hän sanoo, että minun tuli käyttäytyä kuin herrasmies, mutta kyllä minä tiedän ettei hän pitäisi siitä. Nykyisin herrasmiehiä on niin paljon, että barbaarilla alkaa olla paremmat mahdollisuudet. Minä en tosin ole mikään barbaari, mutta esitän sellaista osaa, eikä se ole mitään teeskentelyä."
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Ylistys Richard Parkerille ja muille tiikereille
Lukuharrastus jää opiskellessa harmittavan paljon sivuun, sillä luettua tulee jo muutenkin niin paljon. Tänä kesänä päätin lukea vähintään kolme romaania, joita en ole ennen lukenut. Lukemistani kirjoista vaikuttavin kokemus oli Yann Martelin läpimurtoteos Piin elämä (Tammi 2003).
Piin elämä kertoo intialaisesta nuorukaisesta Pii Patelista, jonka perhe lähtee rahtilaivalla Kanadaan paremman elämän toivossa. Laiva kuitenkin uppoaa yllättäen jättäen jälkeensä vain yhden pelastusveneen – sen jossa kyyhöttävät hyeena, oranki, seepra, bengalintiikeri ja järkyttynyt Pii. Tämä on vasta alkua uskomattomalle meriseikkailulle, joka on kerrottu elämänvärejä säästelemättä.
Yann Martel kertoo tarinan pohdiskelevan ja itsensä kanssa tasapainoisen Piin suulla. Romaani käsittelee uskonnollisia teemoja ja sekoittaa ne hyvin kiinnostavalla tavalla eläintieteeseen (fiktion faktaan). Tällä tavalla päästään kiinni myös Intiaan, jossa uskonto ja eläimet elävät kaikkia ilahduttavassa symbioosissa. Pii on eläintarhan pitäjän poika, eli eksoottiset eläimet ovat hänelle arkipäiväisen tuttuja (vaikka eläimiä ei voikaan koskaan tuntea läpikotaisin, ovathan ne eläimiä). Sama poika on myös kaikkiruokainen uskontojen suhteen: hän on harras hindu, kristitty ja muslimi ("En käsitä, miksi en voisi olla niitä kaikkia"), mikä aiheuttaa hämmennystä vanhemmissa, mutta syvää tyytyväisyyttä Piissä.
Uskonnollisuus teemana pelottaa minut useimmiten luotaan, mutta tässä kirjassa se tuodaan lukijan lähelle vaivihkaa, vähittäin tarjoten, esitellen. Uskontoja ei tuputeta, vaan lukija pääsee näkemään niiden samankaltaisuudet ja erot uteliaan Piin silmin. Pii saa uskonnot tuntumaan helpolta ja olennaiselta osalta elämää. Samalla ne maagistuvat niin, että alkaa tehdä jo mieli ostaa rukousmatto ja perustaa pieni alttari yöpöydälle.
Zoologia tuodaan sekin esiin arkisena osana Piin todellisuutta. Eläinten käyttäytymistä ja kasvattamista käsittelevät jaksot kirjasta olivat herkkua. Suorastaan ahmin kappaleita, joissa kerrottiin eri lajien reviirikäyttäytymisestä ja eläintarhojen toiminnasta. Olen sen verran kettutyttö, että olen karttanut eläintarhoja mustavalkeista syistä. Luettuani tämän teoksen ymmärsin asioita monipuolisemmasta perspektiivistä ja suorastaan syöksyin Korkeasaareen tarkkailemaan häkkinsä reunoja kiertävää tiikeriä. (Vau.)
SEURAA JUONIPALJASTUKSIA!!!
Pii käy odysseiansa aikana leväsaarella, joka mielestäni edustaa tyylikkäimmillään romaanin maagista realismia. Martel on tehnyt romaaninsa niin, että lukija uskoo esipuheesta alkaen lukevansa tositarinaa. Tiikerit ja muut uskomattomuudet ovat tarinan todellisuudessa vielä selitettävissä, mutta leväsaaren mysteeri tuntuu jopa tarinan sisällä käsittämättömältä: eihän se voi olla totta! Seuraa Ahon Rautatiehen verrattavissa oleva uskomattomuuden kokemus, liikutaan käsityskyvyn rajoilla – kuinka tässä maailmassa voisi olla olemassa sellaista? Rautapellillä päällystettyä tietä pitkin liikkuva höyryvene? "Lihansyöjäpuita? Kalaa syövää levää joka tuottaa makeaa vettä? Puissa asuvia vesijyrsijöitä?"
Kokemus on erilainen realistiseen maailmaan sijoittuessaan kuin fantasiakirjallisuuden sisällä. Fiktiivisessä todellisuudessa omituisuudet pystyy hyväksymään osana sen maailman lakeja. Tässä leväsaari ihmishampaineen sysätään lukijan silmille yllätysmomenttina; sitä ei osaa odottaa meidän todellisuudessamme, ja se säikäyttää, laittaa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä. Vaikutus on suuri. Maaginen realismi iskee kulman takaa. Sillä on terävät kynnet ja luita murskaavat leukaperät.
Uskon Martelin kirjoittaneen teoksen nimenomaan faktan ja fiktion suhteesta, mihin viittaa myös tarinan päätösosa, jossa kirjailija istuttaa lukijan mieleen epäilyksen siemenen. "'Eikö mikä tahansa asia muutu aina kerrottaessa tarinaksi?' -- 'Eikö jonkin asian kertominen – sanojen käyttö millä kielellä tahansa – ole jo sinänsä ikään kuin keksimistä? Eikö tämän maailman katsominenkin ole ikään kuin keksimistä?'" Kirja tuntuu sanovan, ettei todellisuutta olekaan olemassa juuri sellaisena kuin me sen käsitämme, aistimme.
Jotkin hahmot, kuten herra Kumar ensimmäinen taistelevat tätä vastaan: "'Meillä ei ole mitään syytä mennä tieteellisen todellisuuskäsityksen ulkopuolelle eikä mitään syytä uskoa muuta kuin omien aistiemme todistusta.'" Teoksessa uskonto asetetaan juuri tähän asemaan: mitä muuta se oikeastaan on kuin uskomista johonkin suurempaan, asiaan jota ei voi aistia millään. Kumar jatkaa: "'Kirkas äly, tarkka erittelykyky ja jonkinvertainen tieteellinen tietämys osoittavat uskonnon taikauskoiseksi hölynpölyksi.'" Ja silti Pii uskoo, moninkertaisesti. Minäkin, vaikka ehkä tarinoihin enemmän kuin Jumalaan.
JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYVÄT.
Piin elämä on kirjoitettu äärimmäisen taitavasti. Martelilla on lukija kynsissään, vaikka tapahtumat saattavat olla hyvinkin vähissä (mitä nyt pelastusveneessä oikeastaan edes voisi tapahtua). Perusasetelma tiikereineen on tietysti jännittävä, mutta 227 päivää veneessä on silti 227 päivää veneessä. Tarina pitää otteessaan siitä huolimatta. Se on kokonaisuudessaan oikeastaan ylistys tarinankerronnalle. Vertasin lukukokemusta Téa Obrehtin Tiikerin vaimoon (WSOY 2012), joka rakentuu sipulimaisesti tarinoita limittäen niin, ettei synny yhtäkään toimetonta hetkeä. Myytit, tarinoiden juuret, ulottuvat syvemmälle kuin voisi uskoakaan. Kaikki tarinat ovat pohjimmiltaan lähtöisin samasta pohjavedestä, joka pulppuaa nykyiselle aikatasolle syvältä maan uumenista.
Tiikerin vaimon valitsin luettavakseni valehtelematta vain, koska olin juuri päässyt irti Piin elämästä ja kaipasin lisää tiikereitä. Obrehtin kirja kertoo sodasta ja sen seurauksista, syvällä vellovista uskomuksista, tarinoista ja ihmisistä. Kirjasta saa jälleen uuden näkökulman sodanaikaiseen elämään. Sota ja tapahtumapaikat on kuitenkin etäännytetty niin, ettei lukija osaa sijoittautua kartalle tai aikajanalle tiettyyn kohtaan, mikä on hyväkin. Tiikeri esiintyy kirjassa monien uskomusten kohteena ja monen tarinan alkuunpanijana ja lisäsytykkeenä. Se on tämän tarinan maaginen osa. Tai ainakin yksi niistä.
Minäkertojana romaanissa on nuori nainen, Natalia, joka on perinyt isoisältään kaksi tarinaa ja lääkärin ammatin. Nykyajan tasolla romaani ei käsitä kuin muutaman päivän mittaisen jakson, mutta se sukeltelee muiden aikakausien tarinoissa niin pitkälti, että happeakin välillä kaipaisi. Obreht pidättelee tarinoidensa punaista lankaa itsellään niin pitkälle kuin pystyy. Kun hän lopulta ojentaa tarinoihin hukkuvalle pelastusrenkaan, on lukijan itsensä tehtävä ajattelutyö loppuun. On mahtavaa, miten taitavasti Obreht käyttelee tarinankutimia, miten upeasti hän luo myyttejä, miten syviä ovat tarinat, kun niihin lisää toisen ja kolmannen kerroksen. Ja lisätäänpä vielä se, jossa itse saa tehdä tulkinnat ja nostaa ne niin korkealle kuin lystää. Vähän sama Piin elämän kanssa.
Voi, miten rakastan hyviä tarinoita!
Piin elämä kertoo intialaisesta nuorukaisesta Pii Patelista, jonka perhe lähtee rahtilaivalla Kanadaan paremman elämän toivossa. Laiva kuitenkin uppoaa yllättäen jättäen jälkeensä vain yhden pelastusveneen – sen jossa kyyhöttävät hyeena, oranki, seepra, bengalintiikeri ja järkyttynyt Pii. Tämä on vasta alkua uskomattomalle meriseikkailulle, joka on kerrottu elämänvärejä säästelemättä.
 |
| http://magesticarnivors.tumblr.com/ |
Uskonnollisuus teemana pelottaa minut useimmiten luotaan, mutta tässä kirjassa se tuodaan lukijan lähelle vaivihkaa, vähittäin tarjoten, esitellen. Uskontoja ei tuputeta, vaan lukija pääsee näkemään niiden samankaltaisuudet ja erot uteliaan Piin silmin. Pii saa uskonnot tuntumaan helpolta ja olennaiselta osalta elämää. Samalla ne maagistuvat niin, että alkaa tehdä jo mieli ostaa rukousmatto ja perustaa pieni alttari yöpöydälle.
Zoologia tuodaan sekin esiin arkisena osana Piin todellisuutta. Eläinten käyttäytymistä ja kasvattamista käsittelevät jaksot kirjasta olivat herkkua. Suorastaan ahmin kappaleita, joissa kerrottiin eri lajien reviirikäyttäytymisestä ja eläintarhojen toiminnasta. Olen sen verran kettutyttö, että olen karttanut eläintarhoja mustavalkeista syistä. Luettuani tämän teoksen ymmärsin asioita monipuolisemmasta perspektiivistä ja suorastaan syöksyin Korkeasaareen tarkkailemaan häkkinsä reunoja kiertävää tiikeriä. (Vau.)
SEURAA JUONIPALJASTUKSIA!!!
Pii käy odysseiansa aikana leväsaarella, joka mielestäni edustaa tyylikkäimmillään romaanin maagista realismia. Martel on tehnyt romaaninsa niin, että lukija uskoo esipuheesta alkaen lukevansa tositarinaa. Tiikerit ja muut uskomattomuudet ovat tarinan todellisuudessa vielä selitettävissä, mutta leväsaaren mysteeri tuntuu jopa tarinan sisällä käsittämättömältä: eihän se voi olla totta! Seuraa Ahon Rautatiehen verrattavissa oleva uskomattomuuden kokemus, liikutaan käsityskyvyn rajoilla – kuinka tässä maailmassa voisi olla olemassa sellaista? Rautapellillä päällystettyä tietä pitkin liikkuva höyryvene? "Lihansyöjäpuita? Kalaa syövää levää joka tuottaa makeaa vettä? Puissa asuvia vesijyrsijöitä?"
Kokemus on erilainen realistiseen maailmaan sijoittuessaan kuin fantasiakirjallisuuden sisällä. Fiktiivisessä todellisuudessa omituisuudet pystyy hyväksymään osana sen maailman lakeja. Tässä leväsaari ihmishampaineen sysätään lukijan silmille yllätysmomenttina; sitä ei osaa odottaa meidän todellisuudessamme, ja se säikäyttää, laittaa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä. Vaikutus on suuri. Maaginen realismi iskee kulman takaa. Sillä on terävät kynnet ja luita murskaavat leukaperät.
Uskon Martelin kirjoittaneen teoksen nimenomaan faktan ja fiktion suhteesta, mihin viittaa myös tarinan päätösosa, jossa kirjailija istuttaa lukijan mieleen epäilyksen siemenen. "'Eikö mikä tahansa asia muutu aina kerrottaessa tarinaksi?' -- 'Eikö jonkin asian kertominen – sanojen käyttö millä kielellä tahansa – ole jo sinänsä ikään kuin keksimistä? Eikö tämän maailman katsominenkin ole ikään kuin keksimistä?'" Kirja tuntuu sanovan, ettei todellisuutta olekaan olemassa juuri sellaisena kuin me sen käsitämme, aistimme.
Jotkin hahmot, kuten herra Kumar ensimmäinen taistelevat tätä vastaan: "'Meillä ei ole mitään syytä mennä tieteellisen todellisuuskäsityksen ulkopuolelle eikä mitään syytä uskoa muuta kuin omien aistiemme todistusta.'" Teoksessa uskonto asetetaan juuri tähän asemaan: mitä muuta se oikeastaan on kuin uskomista johonkin suurempaan, asiaan jota ei voi aistia millään. Kumar jatkaa: "'Kirkas äly, tarkka erittelykyky ja jonkinvertainen tieteellinen tietämys osoittavat uskonnon taikauskoiseksi hölynpölyksi.'" Ja silti Pii uskoo, moninkertaisesti. Minäkin, vaikka ehkä tarinoihin enemmän kuin Jumalaan.
JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYVÄT.
Piin elämä on kirjoitettu äärimmäisen taitavasti. Martelilla on lukija kynsissään, vaikka tapahtumat saattavat olla hyvinkin vähissä (mitä nyt pelastusveneessä oikeastaan edes voisi tapahtua). Perusasetelma tiikereineen on tietysti jännittävä, mutta 227 päivää veneessä on silti 227 päivää veneessä. Tarina pitää otteessaan siitä huolimatta. Se on kokonaisuudessaan oikeastaan ylistys tarinankerronnalle. Vertasin lukukokemusta Téa Obrehtin Tiikerin vaimoon (WSOY 2012), joka rakentuu sipulimaisesti tarinoita limittäen niin, ettei synny yhtäkään toimetonta hetkeä. Myytit, tarinoiden juuret, ulottuvat syvemmälle kuin voisi uskoakaan. Kaikki tarinat ovat pohjimmiltaan lähtöisin samasta pohjavedestä, joka pulppuaa nykyiselle aikatasolle syvältä maan uumenista.
Tiikerin vaimon valitsin luettavakseni valehtelematta vain, koska olin juuri päässyt irti Piin elämästä ja kaipasin lisää tiikereitä. Obrehtin kirja kertoo sodasta ja sen seurauksista, syvällä vellovista uskomuksista, tarinoista ja ihmisistä. Kirjasta saa jälleen uuden näkökulman sodanaikaiseen elämään. Sota ja tapahtumapaikat on kuitenkin etäännytetty niin, ettei lukija osaa sijoittautua kartalle tai aikajanalle tiettyyn kohtaan, mikä on hyväkin. Tiikeri esiintyy kirjassa monien uskomusten kohteena ja monen tarinan alkuunpanijana ja lisäsytykkeenä. Se on tämän tarinan maaginen osa. Tai ainakin yksi niistä.
Minäkertojana romaanissa on nuori nainen, Natalia, joka on perinyt isoisältään kaksi tarinaa ja lääkärin ammatin. Nykyajan tasolla romaani ei käsitä kuin muutaman päivän mittaisen jakson, mutta se sukeltelee muiden aikakausien tarinoissa niin pitkälti, että happeakin välillä kaipaisi. Obreht pidättelee tarinoidensa punaista lankaa itsellään niin pitkälle kuin pystyy. Kun hän lopulta ojentaa tarinoihin hukkuvalle pelastusrenkaan, on lukijan itsensä tehtävä ajattelutyö loppuun. On mahtavaa, miten taitavasti Obreht käyttelee tarinankutimia, miten upeasti hän luo myyttejä, miten syviä ovat tarinat, kun niihin lisää toisen ja kolmannen kerroksen. Ja lisätäänpä vielä se, jossa itse saa tehdä tulkinnat ja nostaa ne niin korkealle kuin lystää. Vähän sama Piin elämän kanssa.
Voi, miten rakastan hyviä tarinoita!
tiistai 17. heinäkuuta 2012
Runo päivässä pitää kirjallisuuden opinnot loitolla
Suoritan parhaillaan kotimaisen lyriikan kurssia, jolle lueskelen erinäisiä suomalaisia runoteoksia ja kirjallisuushistoriaa. Lukiessani minulle on iskenyt runohimo, joka ei ole ottanut tyyntyäkseen: lukisin ja analysoisin paljon enemmän kuin on tarpeen (tai järkevää) ja itsekin tekee kovin mieli raapustella muistikirjaan. Niinhän sitä sanotaan, että lukemalla oppii kirjoittamaan...
Joka tapauksessa sain idean näistä loppumattomista runoista. Moni teoksista vaatisi nimittäin parempaa paneutumista ja enemmän ajatusta kuin olen niille antanut. Tätä edistäisi runojen lukeminen yksittäisinä taideteoksina, jotka puhuisivat vain omasta puolestaan, eivätkä jäisi muiden väliin puristuksiin kiireessä skimmattaviksi. Jos joka päivä lukisi yhden runon ja makustelisi sitä kaikessa rauhassa, saisi siitä paljon enemmän irti. Itse yhdistäisin tällaisen runo päivässä -lukemisen aamiaishetkeen, jolloin olen virkeimmilläni: nauttisin päivän runon teekupposen kera.
Maalailtuani visioni kanssa kotvan verran ymmärsin, että ideanhan voisi leväyttää saman tien koko kansan ulottuville. Kuka estää minua lukemasta runoja julkisesti netissä? Onhan se jo valmiiksi pullollaan mietelauseita tai pupuja joka päivälle, mutta entäpä sulosointuiset ja räväyttävät lyriikat? Löysin googlaamalla vain muutaman runo päivässä -sivuston, mutta ne eivät vaikuttaneet kovin aktiivisilta. Niinpä nousen paikkaamaan tätä puutetta ainakin 30 päivää kestävällä haasteella: lue ja jaa joka päivä yksi runo. Ei samoja runoilijoita, se olisi tylsää. Välttelen sitä viimeiseen asti. Mukaan saattaa livahtaa juuri nyt lukemistoon kuuluvia runoja tai sitten jotain ihan muuta. Mieluusti juttelen mukaan päässeistä runosista jotain, jos ajatuksia herää.
Haastan siis sinutkin mukaan, arvon lukija, täältä pesee!
Joka tapauksessa sain idean näistä loppumattomista runoista. Moni teoksista vaatisi nimittäin parempaa paneutumista ja enemmän ajatusta kuin olen niille antanut. Tätä edistäisi runojen lukeminen yksittäisinä taideteoksina, jotka puhuisivat vain omasta puolestaan, eivätkä jäisi muiden väliin puristuksiin kiireessä skimmattaviksi. Jos joka päivä lukisi yhden runon ja makustelisi sitä kaikessa rauhassa, saisi siitä paljon enemmän irti. Itse yhdistäisin tällaisen runo päivässä -lukemisen aamiaishetkeen, jolloin olen virkeimmilläni: nauttisin päivän runon teekupposen kera.
Maalailtuani visioni kanssa kotvan verran ymmärsin, että ideanhan voisi leväyttää saman tien koko kansan ulottuville. Kuka estää minua lukemasta runoja julkisesti netissä? Onhan se jo valmiiksi pullollaan mietelauseita tai pupuja joka päivälle, mutta entäpä sulosointuiset ja räväyttävät lyriikat? Löysin googlaamalla vain muutaman runo päivässä -sivuston, mutta ne eivät vaikuttaneet kovin aktiivisilta. Niinpä nousen paikkaamaan tätä puutetta ainakin 30 päivää kestävällä haasteella: lue ja jaa joka päivä yksi runo. Ei samoja runoilijoita, se olisi tylsää. Välttelen sitä viimeiseen asti. Mukaan saattaa livahtaa juuri nyt lukemistoon kuuluvia runoja tai sitten jotain ihan muuta. Mieluusti juttelen mukaan päässeistä runosista jotain, jos ajatuksia herää.
Haastan siis sinutkin mukaan, arvon lukija, täältä pesee!
torstai 22. syyskuuta 2011
Totta ja Rajaa
Riikka Pulkkinen (s. 1980) herätti hurjasti huomiota esikoisromaanillaan Raja. Vaikken seurannut siihen aikaan (syksyllä 2006) mitenkään ahkerasti kirjallisuuskeskustelua Suomessa, löysi kirja kuitenkin pian tiensä käsiini. Se sai kunniapaikan (teini)sydämestäni.
Valehtelematta olen lukenut kyseisen kirjan ainakin 10 ja puoli kertaa. Myöhemmällä (epäteini-)iällä siitä saa irti aivan erilaisia asioita. Teemoina teoksessa ovat monenlaiset rajat ihmissuhteissa, ihmisyydessä, lupauksissa, kuolemassa, elämässä ja rakkaudessa. Kliseistä ehkä, mutta toimii suuruudessaan. Pulkkisella on mahtava kyky päästä eri-ikäisten hahmojen pään ja sielun sisään. Rajassa päähenkilöinä ovat kirjallisuustieteen professori Anja, 6-vuotias Anni, 16-vuotias lukiolainen Mari ja tämän äidinkielenopettaja Julian, joista jokaiseen fokalisoidaan vuorotellen. Hahmot kompastelevat toisiinsa ja kokeilevat rajojaan, näkökulmaa vaihdetaan perin taktisissa kohdissa.
Pulkkinen ottaa (kirjallisuustieteen opiskelijana) Rajan sisään runsain mitoin Sofokleen Antigonea. Epäkirjallisuusihmisestä se saattaa olla ahdistavaakin. Kun itse tiedostin, miten vahvasti hän kietoo kohtalon kysymyksiä omaan kirjoitukseensa, kiinnostuin hänen taustastaan enemmän. Kirjallisuuden opiskeleminen ei tullut yllätyksenä. Taustan kartoittaminen jatkui Pulkkisen toisen romaanin ilmestyttyä.
Totta ilmestyi syyskuussa 2010 ja oli saman vuoden Finlandia-palkintoehdokas. Lukiessani hämmästelin sitä, miten Pulkkinen oli kehittynyt kirjoittajana. Hän kirjoittaa niin kauniisti ja osuvasti, tarkkanäköisestikin, ettei kirjaa haluaisi laskea käsistään. Jokainen luettu sivu aiheuttaa lisää kyynelvirtoja, kun on niin totta.
Toinen hämmästelyni kohde oli se, miten paljon samaa tässä teoksessa oli kuin Rajassa. Totta kertoo monta tarinaa samanaikaisesti eri henkilöhahmojen näkökulmista: Tässä hetkessä on taidemaalari Martti (vrt. Rajan arkkitehtimies), joka saattohoitaa vaimoaan Elsaa (vrt. Rajassa mies saattohoidettavana). Vähitellen heidän tyttärentyttärelleen Annalle (hahmona verrattavissa Mariin Rajassa) paljastuu salaisuuksia heidän menneisyydestään 60-luvulta. Martilla on ollut suhde lapsenhoitaja-Eevan kanssa (vrt. kielletty suhde Rajassa), joka peilautuu Annan nykyisyyteen kiehtovalla, rajoja rikkovalla tavalla.
Kirja kertoo ennen kaikkea rakkaudesta, sen monisyisyydestä ja käsittämättömistä mitoista. Kirja sijoittuu suurimmalta osin Helsinkiin, kuten Rajakin, mutta käy ihastelemassa myös Kuhmon maisemia (vrt. mökki Rajassa) ja Pariisin tuulia. Pulkkinen kirjoittaa 1960-luvusta niin uskottavasti, että välillä on vaikea uskoa ettei hän ole elänyt ensimmäistä elämäänsä silloin. Nouseva vallankumoushenki kaivautuu esiin myös kirjan nykyhetkessä.
Koska olen mielipuolisesti kahlannut Rajan läpi niin monta kertaa, että osaisin varmaankin kirjoittaa joitain sen luvuista ulkomuistista, tunnistin myös Pulkkiselle tyypillisiä metaforia (esim. ilo lävistää minut) ja kirjoitusasuja (fennistinä minua kiehtoivat erityisesti "asua kaksiota" -tyyppiset ilmaukset, eli asua+part.).
Erinäiset yhtymäkohdat ja samankaltaisuudet esikoisteoksen kanssa jäivät kaivertamaan mieltäni niin kovin, että listasin ne lopulta. En voinut olla huomaamatta lukiessani, miten tietyt asiat toistuivat. Esimerkiksi lääkäriteema on molemmissa kirjoissa läsnä sivuhenkilön kautta. Selitys: Pulkkisen äiti työskentelee lääkärinä.
Toisaalta minua ahdistaa se, etten kykene lukemaan kirjoja enää puhtaasti nauttien, kuten nuorempana, mutta toisaalta on hienoa miten paljon enemmän saan kaikesta irti, kun analysoin jokaisen pienenkin hippusen. Joskus voisi olla mukavaa kuitenkin jättää kirjailija rauhaan. Hänhän on vain luonut teoksen, eikä sillä välttämättä ole pohjaa todellisuudessa. En kyllä usko tähän. Minusta jokainen kirjoittaa ja antaa itsestään, ajatuksistaan, jos kirjoittaa jotain. Tämä pätee myös muuhun taiteeseen. Ulkomaalaisten kirjailijoiden suomennetut teokset onnistun lukemaan suhteellisen välinpitämättömästi, sillä ne ovat kulkeneet kääntäjänkin pään lävitse.
Joka tapauksessa suosittelen tutustumaan Pulkkiseen. Jos olet jo tehnyt niin, niin lähdepä kanssani kaljalle joku kerta keskustelemaan. Tai jätä jälkesi informaatiovirtaan. Hee.
Valehtelematta olen lukenut kyseisen kirjan ainakin 10 ja puoli kertaa. Myöhemmällä (epäteini-)iällä siitä saa irti aivan erilaisia asioita. Teemoina teoksessa ovat monenlaiset rajat ihmissuhteissa, ihmisyydessä, lupauksissa, kuolemassa, elämässä ja rakkaudessa. Kliseistä ehkä, mutta toimii suuruudessaan. Pulkkisella on mahtava kyky päästä eri-ikäisten hahmojen pään ja sielun sisään. Rajassa päähenkilöinä ovat kirjallisuustieteen professori Anja, 6-vuotias Anni, 16-vuotias lukiolainen Mari ja tämän äidinkielenopettaja Julian, joista jokaiseen fokalisoidaan vuorotellen. Hahmot kompastelevat toisiinsa ja kokeilevat rajojaan, näkökulmaa vaihdetaan perin taktisissa kohdissa.
Pulkkinen ottaa (kirjallisuustieteen opiskelijana) Rajan sisään runsain mitoin Sofokleen Antigonea. Epäkirjallisuusihmisestä se saattaa olla ahdistavaakin. Kun itse tiedostin, miten vahvasti hän kietoo kohtalon kysymyksiä omaan kirjoitukseensa, kiinnostuin hänen taustastaan enemmän. Kirjallisuuden opiskeleminen ei tullut yllätyksenä. Taustan kartoittaminen jatkui Pulkkisen toisen romaanin ilmestyttyä.
Totta ilmestyi syyskuussa 2010 ja oli saman vuoden Finlandia-palkintoehdokas. Lukiessani hämmästelin sitä, miten Pulkkinen oli kehittynyt kirjoittajana. Hän kirjoittaa niin kauniisti ja osuvasti, tarkkanäköisestikin, ettei kirjaa haluaisi laskea käsistään. Jokainen luettu sivu aiheuttaa lisää kyynelvirtoja, kun on niin totta.
Toinen hämmästelyni kohde oli se, miten paljon samaa tässä teoksessa oli kuin Rajassa. Totta kertoo monta tarinaa samanaikaisesti eri henkilöhahmojen näkökulmista: Tässä hetkessä on taidemaalari Martti (vrt. Rajan arkkitehtimies), joka saattohoitaa vaimoaan Elsaa (vrt. Rajassa mies saattohoidettavana). Vähitellen heidän tyttärentyttärelleen Annalle (hahmona verrattavissa Mariin Rajassa) paljastuu salaisuuksia heidän menneisyydestään 60-luvulta. Martilla on ollut suhde lapsenhoitaja-Eevan kanssa (vrt. kielletty suhde Rajassa), joka peilautuu Annan nykyisyyteen kiehtovalla, rajoja rikkovalla tavalla.
Kirja kertoo ennen kaikkea rakkaudesta, sen monisyisyydestä ja käsittämättömistä mitoista. Kirja sijoittuu suurimmalta osin Helsinkiin, kuten Rajakin, mutta käy ihastelemassa myös Kuhmon maisemia (vrt. mökki Rajassa) ja Pariisin tuulia. Pulkkinen kirjoittaa 1960-luvusta niin uskottavasti, että välillä on vaikea uskoa ettei hän ole elänyt ensimmäistä elämäänsä silloin. Nouseva vallankumoushenki kaivautuu esiin myös kirjan nykyhetkessä.
Koska olen mielipuolisesti kahlannut Rajan läpi niin monta kertaa, että osaisin varmaankin kirjoittaa joitain sen luvuista ulkomuistista, tunnistin myös Pulkkiselle tyypillisiä metaforia (esim. ilo lävistää minut) ja kirjoitusasuja (fennistinä minua kiehtoivat erityisesti "asua kaksiota" -tyyppiset ilmaukset, eli asua+part.).
Erinäiset yhtymäkohdat ja samankaltaisuudet esikoisteoksen kanssa jäivät kaivertamaan mieltäni niin kovin, että listasin ne lopulta. En voinut olla huomaamatta lukiessani, miten tietyt asiat toistuivat. Esimerkiksi lääkäriteema on molemmissa kirjoissa läsnä sivuhenkilön kautta. Selitys: Pulkkisen äiti työskentelee lääkärinä.
Toisaalta minua ahdistaa se, etten kykene lukemaan kirjoja enää puhtaasti nauttien, kuten nuorempana, mutta toisaalta on hienoa miten paljon enemmän saan kaikesta irti, kun analysoin jokaisen pienenkin hippusen. Joskus voisi olla mukavaa kuitenkin jättää kirjailija rauhaan. Hänhän on vain luonut teoksen, eikä sillä välttämättä ole pohjaa todellisuudessa. En kyllä usko tähän. Minusta jokainen kirjoittaa ja antaa itsestään, ajatuksistaan, jos kirjoittaa jotain. Tämä pätee myös muuhun taiteeseen. Ulkomaalaisten kirjailijoiden suomennetut teokset onnistun lukemaan suhteellisen välinpitämättömästi, sillä ne ovat kulkeneet kääntäjänkin pään lävitse.
Joka tapauksessa suosittelen tutustumaan Pulkkiseen. Jos olet jo tehnyt niin, niin lähdepä kanssani kaljalle joku kerta keskustelemaan. Tai jätä jälkesi informaatiovirtaan. Hee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)