Aika Prahassa

Pentti Saarikosken romaani Aika Prahassa (1967) on hämmentävä teos. Se on ikään kuin päiväkirja, jonka sivut ja virkkeet tornado on laittanut uuteen järjestykseen. Aikajatkumon rikkominen tuo kuitenkin yllättäen tekstiin proosamaisuutta, sillä se on paikoitellen tietoinen tulevasta.

Koska romaani on kirjoitettu hyvin pitkälle tajunnanvirran mukana seilaten, sen lukemiseen täytyy totutella hetkinen. Minäkertoja, jonka helposti lukiessaan mieltää itse Pentiksi, on Prahassa selvittelemässä sydäntään ja päätään. Hän pohdiskelee rakkauteen, elämään ja kuolemaan, politiikkaan, ihmisiin ja muistoihin liittyviä teemoja arkisen viehkeästä vinkkelistä. Ohessa hän tuntuu elävän aikamoista taiteilijaelämää naisineen. Ajallisesti kirja sijoittuu vuosiin 1966–1967, mikä on mielenkiintoista historiallisestakin näkökulmasta, sillä niin sanottu Prahan kevät alkoi sen jälkeen tammikuussa 1968.

Lukukokemustani lienee parantanut se, että luin kirjan Prahassa. Ymmärrän Saarikosken avulla Prahasta jotain uutta, ja myös toisin päin. Saarikosken teksti liittyy nyky-Prahaan mielenkiintoisella tavalla. Esimerkiksi ratikat, jotka yhä leimaavat kaupunkikuvaa, esiintyvät paljon Saarikoskenkin tekstissä. Nykyisin ratikoita on kuitenkin jo kolmenlaisia (vanhimmat niistä juuri samoja, joista kirjassa puhutaan), eikä niissä enää ole lipuntarkastajia, jotka rei'ittäisivät matkustajien lippuja. Pienten asioiden palapelinä historiallinen ja nykyaikainen Praha leikittelevät keskenään.

Kuten Matti Paavilainen toteaa HS:n kirja-arvostelussa vuodelta 1967, "[s]keptikolle tai miltei mille tahansa yksipuoliselle tarkastelijalle tämä kirja on hyökkäyksille avoin ja miltei puolustuskyvytön". Välillä tekstin älyttömyyksille tekee mieli ärjyä, mutta lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että kirja on absurdiudessaankin mielenkiintoinen ja täynnä viisauksia. Teosta tekee mieli siteerata jatkuvasti. Seuraavat katkelmat puhukoot puolestaan.

"Tässä paikassa on lampun varjokin sen kuva, mitä minä etsin."

"Enää ei ole mitään kohokohtia, ei jouluja, ei lomia, ei ensimmäistä rakkautta, ei mitään mitä odottaisi, elämä on yhtä kaupunkia, jonka laitamille syntyy uusia kaupunginosia, mutta yhä harvemmin jaksaa lähteä tutuksi tulleista paikoista katsomaan uusia ja tapaamaan ihmisiä, joita on päivä päivältä enemmän ja joista päivä päivältä tuntee pienemmän osan. Kuolemaa ei ole vaikea ajatella, mutta on vaikea kuvitella, miltä tuntuu olla kuollut, niin kuin on vaikea kuvitella avaruutta, että se ei koskaan lopu, tai ehkä se loppuu johonkin."

"Hän sanoo, että minun tuli käyttäytyä kuin herrasmies, mutta kyllä minä tiedän ettei hän pitäisi siitä. Nykyisin herrasmiehiä on niin paljon, että barbaarilla alkaa olla paremmat mahdollisuudet. Minä en tosin ole mikään barbaari, mutta esitän sellaista osaa, eikä se ole mitään teeskentelyä."

Priimoja unelmatyttöjä

Katsoimme äitini ja pikkusiskoni kanssa elokuvan Dreamgirls (2006), joka innoitti minua tutkimaan sen alkulähteitä. Elokuvahan on siis Bill Condonin ohjaama musikaalidraama, joka perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin. Se sijoittuu 1960-70-luvuille ja kertoo erään tyttöbändin värikkäistä vaiheista. Tarinaa voisi kutsua avainromaaniksi (tai ehkä oikeammin roman à clefiksi), koska se perustuu The Supremes -yhtyeen vaiheisiin.

The Supremes on kautta aikain Amerikan menestynein lauluyhtye kahdellatoista listaykköshitillään (esim. Baby Love, Stop! In the Name of Love, You Can't Hurry Love). Yhtyeen tunnetuin kokoonpano oli Diana Ross, Florence Ballard ja Mary Wilson, vaikka kolmikkoa täydensivät monet muutkin, kuten perustajajäsen Betty McGlown. Tiellään suuren yleisön tietoisuuteen ja suosioon yhtye kohahdutti ihmismieliä ja historiaa tummaihoisuudellaan ja soulimmalla musiikillaan. Supremesien vaiheet ovat vieläkin kirjavammat kuin elokuva (ja musikaali) antavat ilmi. Eikä yhtään ihme kyllä.

Dreamgirls oli elokuvana katsottava, ns. ihan jees -leffa, mutta erityisen vahvoilla se oli musiikkinsa puolesta, onhan se kuitenkin musikaali. Erityisesti Jennifer Hudsonin tulkinnat kiersivät nautinnollisesti korvakäytävien seiniä ja risteilivät pitkin selkärankaa. Siitä esimerkkinä jo kliseeklassikoksi muodostunut And I'm Telling You I'm Not Going. Voi tunteen määrää.

Eikä leffa kyllä täysin pettänyt visuaalisestikaan. Oli mahtavaa seurata muodin virtauksia elokuvan lävitse ja herranjumala, millaista siirappia silmälle olivat Dreamsien esitykset. Näyttävä sisääntulo (lattian alta lavalle nousevat naispatsaat) toistui parikin kertaa ja toi mieleeni Sandro Botticellin Venuksen syntymän.

Kaikkiaan leffa tuntui viestittävän naisvoimaa ja -energiaa, joka oikeisiin uomiin ohjattuna saa kalliotkin tieltään murenemaan. Tasa-arvoisuus niin valkoisten ja mustien kuin naisten ja miestenkin musiikille ja olemiselle, sanoo se. Nyt sitten The Supremesia soimaan ja sivistymään!

Change begins with a whisper

Piiat (2011, orig. The Help, kehnohko suomennos vaihteeksi) on komediallisdraamallinen elokuva, joka perustuu Kathryn Stockettin esikoisromaaniin. Se sijoittuu 1960-luvun Mississippiin, jossa nuori journalisti-kirjailijan urasta haaveileva Skeeter aloittaa hiljaisen taistelun värillisten oikeuksien puolesta. Hän alkaa kirjoittaa mustien taloudenhoitajien elämäntarinoita sensaatiokirjaksi, ja tulee samalla luoneeksi vahvoja ystävyyssuhteita yli luokka- ja värirajojen.

Elokuva on jossain määrin pääkoppaa ravisteleva: Itselle on tässä maailmassa jo päivänselvää, että kaikki sateenkaaren värit ovat ok. Eihän näin tietysti ole kaikkialla tai jokaisen päässä, mutta oli vaihteeksi avartavaa nähdä, miten kaikki ei ole aina ollut näin.

Emma Stonea pukee kuusikymmenlukuinen tyyli ja päämäärätietoinen rooli. Häntä enemmän nautin kuitenkin vahvoista, tummista naisista, jotka pyörittävät kulissin takaa koko Mississippiä. Viola Davisin esittämän Aibileen tarina vavahduttaa ja Octavia Spencerin Minny on hervottoman hauska ilmeineen ja olemuksineen. Tunteita siis riittää laidasta laitaan.

Sivuhenkilöiksi jäävät miehet vaikuttavat elokuvan maailmassa vain pelinappuloilta, vaikka todellisuudessa järjestys taisi olla miehet, heidän kotirouvansa ja sitten vasta lapsia ja taloutta hoitavat naiset. Kiehtovaa on, miten tämä järjestys saadaan käännettyä päälaelleen. Miehet ovat pääasiassa objekteja, joille tehdään ruokaa tai lapsia. Toisaalta he edustavat myös uhkaa (perheväkivaltaa, joka esitetään kiinnostavan pienieleisesti, maton alle lakaisten, kuten ehkä oli tapanakin).

Naisten keskinäiset suhteet ja vallankäyttö ovat elokuvan keskiössä. On hienoa, ettei kaikkia asioita ratkota lopussa valmiiksi asti (vaikka silotellaankin vähän liikaa). Valmiiksi pureskeltu elokuva kammoksuttaa minua. Piiat oli siinä suhteessa sopivan rapsakka ja jätti kyllä jotain hampaankoloonkin. Ja mainitsinko jo, että 60-luvun tyyli saa minulta ison sydämen...