Kauneutta supermarketissa

Cashback (2006) on kummallinen komediadraama, joka kannattaa etsiä silmiensä eteen. Se kertoo taideopiskelija Benistä, joka eroaa tyttöystävästään ja alkaa kärsiä unettomuudesta. Sen seurauksena hänelle kehittyy eräänlainen supersankarimainen kyky (hehee). Aika menettää normaalin olemuksensa, ja rakkauden ja kauneuden voi löytää piileskelemästä sekuntien väleistä, kuten leffan tagline toteaa.

Paljastan sen verran, että paljasta pintaa näkyy mielin määrin ja naiskauneus nostetaan aika korkealle jalustalle. Se ei ollut minusta sinänsä häiritsevää, mutta joissain tapauksissa voin kuvitella sen hankaloittavan katsomista.

Supermarketeihin sijoittuvat elokuvat pitävät sisällään usein ihmeellistä kohellusta, niin tässäkin. Öiseen aikaan marketin käytäviä hyödynnetään jos mihinkin toimintaan. Kaupan työntekijät ovat hekin niin isoja persoonia, että ei ihme, jos myös kaunis kukkanen niiden keskeltä kasvaa.

Käsittämättömän hienoja kohtia ja sitten sellaisia, jotka olisi voinut toteuttaa nätimminkin. Perusidea on toimiva ja hahmot mielenkiintoisia ja samaistuttavia. Suhdesotku on tutunmakuinen, mutta tällä kertaa mukana on hauskasti lommoutunut IKEAn pöytälamppu. Hörähtelin sille ääneen, kun se näytti niin koomiselta. (Tästä leffasta oppii myös sen, että ruotsalainen tyttö kannattaa ottaa au pairiksi.)

Komedian lisäksi leffa taitaa myös herkistelyn, joka pääsee siivilleen aina välillä. Ben on taideopiskelijana aika herkkis; syvällisyyksiä päästään kuulemaan hänen suustaan.

Jos olet outo ja tykkäät naisvartaloista ja kaipaat viihdettä ja taidetta elämääsi, tässä on sinulle mahtava pakkaus. Aivan pimeän loistavaa viihdettä.

Change begins with a whisper

Piiat (2011, orig. The Help, kehnohko suomennos vaihteeksi) on komediallisdraamallinen elokuva, joka perustuu Kathryn Stockettin esikoisromaaniin. Se sijoittuu 1960-luvun Mississippiin, jossa nuori journalisti-kirjailijan urasta haaveileva Skeeter aloittaa hiljaisen taistelun värillisten oikeuksien puolesta. Hän alkaa kirjoittaa mustien taloudenhoitajien elämäntarinoita sensaatiokirjaksi, ja tulee samalla luoneeksi vahvoja ystävyyssuhteita yli luokka- ja värirajojen.

Elokuva on jossain määrin pääkoppaa ravisteleva: Itselle on tässä maailmassa jo päivänselvää, että kaikki sateenkaaren värit ovat ok. Eihän näin tietysti ole kaikkialla tai jokaisen päässä, mutta oli vaihteeksi avartavaa nähdä, miten kaikki ei ole aina ollut näin.

Emma Stonea pukee kuusikymmenlukuinen tyyli ja päämäärätietoinen rooli. Häntä enemmän nautin kuitenkin vahvoista, tummista naisista, jotka pyörittävät kulissin takaa koko Mississippiä. Viola Davisin esittämän Aibileen tarina vavahduttaa ja Octavia Spencerin Minny on hervottoman hauska ilmeineen ja olemuksineen. Tunteita siis riittää laidasta laitaan.

Sivuhenkilöiksi jäävät miehet vaikuttavat elokuvan maailmassa vain pelinappuloilta, vaikka todellisuudessa järjestys taisi olla miehet, heidän kotirouvansa ja sitten vasta lapsia ja taloutta hoitavat naiset. Kiehtovaa on, miten tämä järjestys saadaan käännettyä päälaelleen. Miehet ovat pääasiassa objekteja, joille tehdään ruokaa tai lapsia. Toisaalta he edustavat myös uhkaa (perheväkivaltaa, joka esitetään kiinnostavan pienieleisesti, maton alle lakaisten, kuten ehkä oli tapanakin).

Naisten keskinäiset suhteet ja vallankäyttö ovat elokuvan keskiössä. On hienoa, ettei kaikkia asioita ratkota lopussa valmiiksi asti (vaikka silotellaankin vähän liikaa). Valmiiksi pureskeltu elokuva kammoksuttaa minua. Piiat oli siinä suhteessa sopivan rapsakka ja jätti kyllä jotain hampaankoloonkin. Ja mainitsinko jo, että 60-luvun tyyli saa minulta ison sydämen...