Mies ja nainen ja Herra ja Ihmiset

Ei ole tullut blogattua vähään aikaan, mutta ei se mitään, eletty on sitäkin enemmän. Olen ihan viime viikkoina tutustunut paremmin mainetta niittävään yhtyeeseen Herra Ylppö & Ihmiset. Onhan se pinnalla pyörinyt jo pitkään, mutta vasta uusin levy Mies ja nainen sekä kovassa radiosoitossa kuluva biisi Mies murtuu ovat saaneet minut liikkeelle.

Herra Ylppöhän siis ponnistaa alun perin Maj Karmasta. Bändin musiikki eroaa kyllä paikoin aika paljonkin Maj Karman tuotannosta. Se, mitä uutta levyä olen kuunnellut, on ollut ihan jees kokemus. Tai ainakin musiikki on maistunut minulle jostain syystä. Ylpön tekstit ovat täyttä elämää, tunnekuohuissa kirjoitettua settiä pääasiassa ihmissuhteisiin liittyen (kuten levyn nimikin vihjaa). Se johtaa tietysti välillä aivan outoihin sanaleikkeihin ja myötähäpeäisiinkin hetkiin. Tuntuu, ettei kaikkia lyriikoita ole edes sen pidemmälle työstetty, vaan ne on työnnetty raakana musiikin kanssa lautaselle.

Pidän kuitenkin Ylpön suorasta ja miehekkäästä tavasta ilmaista asioita. Kliseiset tai oudotkin asiat jäävät kokonaisuuden varjoon. Melodiat tukevat joiltain kohdin jopa (tohdinko sanoa) fiksuja lyriikoita. Pianolla on ihastuttava rooli rockin vierellä.


Jouko Turkka sanoi
pitää valita aina tie
joka pelottaa eniten
mutta kun tää kaikki
melkein kaikki pelottaa
pitääkö mun nyt perääntyä
pitääkö mun nyt ajatella
koko elämä vittu uusiksi

mä en tarvii ku rakkautta
mutta en mä sillä mitään tarkoita

- Paula puree, Herra Ylppö & Ihmiset


Suosittelen tsekkaamaan bändin nettisivut, joilta löytyy perinteisen osuuden lisäksi myös kiinnostava Kysy-palsta, jolla Ylppö vastailee vaikka minkälaisiin kysymyksiin. Mielenkiintoista.

Mies murtuu -musiikkivideo on muuten hurja. Jotenkin niin suomalaisen äijän mentaliteetti nykyajan turhautumassa tai tunnekuohussa. Sellainen stereotypia tuo väkivalta... Menneinä aikoina autonromun sijasta ottavana osapuolena ovat varmaankin olleet metsän puut ja halkotyöt.

Change begins with a whisper

Piiat (2011, orig. The Help, kehnohko suomennos vaihteeksi) on komediallisdraamallinen elokuva, joka perustuu Kathryn Stockettin esikoisromaaniin. Se sijoittuu 1960-luvun Mississippiin, jossa nuori journalisti-kirjailijan urasta haaveileva Skeeter aloittaa hiljaisen taistelun värillisten oikeuksien puolesta. Hän alkaa kirjoittaa mustien taloudenhoitajien elämäntarinoita sensaatiokirjaksi, ja tulee samalla luoneeksi vahvoja ystävyyssuhteita yli luokka- ja värirajojen.

Elokuva on jossain määrin pääkoppaa ravisteleva: Itselle on tässä maailmassa jo päivänselvää, että kaikki sateenkaaren värit ovat ok. Eihän näin tietysti ole kaikkialla tai jokaisen päässä, mutta oli vaihteeksi avartavaa nähdä, miten kaikki ei ole aina ollut näin.

Emma Stonea pukee kuusikymmenlukuinen tyyli ja päämäärätietoinen rooli. Häntä enemmän nautin kuitenkin vahvoista, tummista naisista, jotka pyörittävät kulissin takaa koko Mississippiä. Viola Davisin esittämän Aibileen tarina vavahduttaa ja Octavia Spencerin Minny on hervottoman hauska ilmeineen ja olemuksineen. Tunteita siis riittää laidasta laitaan.

Sivuhenkilöiksi jäävät miehet vaikuttavat elokuvan maailmassa vain pelinappuloilta, vaikka todellisuudessa järjestys taisi olla miehet, heidän kotirouvansa ja sitten vasta lapsia ja taloutta hoitavat naiset. Kiehtovaa on, miten tämä järjestys saadaan käännettyä päälaelleen. Miehet ovat pääasiassa objekteja, joille tehdään ruokaa tai lapsia. Toisaalta he edustavat myös uhkaa (perheväkivaltaa, joka esitetään kiinnostavan pienieleisesti, maton alle lakaisten, kuten ehkä oli tapanakin).

Naisten keskinäiset suhteet ja vallankäyttö ovat elokuvan keskiössä. On hienoa, ettei kaikkia asioita ratkota lopussa valmiiksi asti (vaikka silotellaankin vähän liikaa). Valmiiksi pureskeltu elokuva kammoksuttaa minua. Piiat oli siinä suhteessa sopivan rapsakka ja jätti kyllä jotain hampaankoloonkin. Ja mainitsinko jo, että 60-luvun tyyli saa minulta ison sydämen...