Nokkela tarjoilijafarssi Tšekistä

Hehehe. Jos olet vailla älytöntä kohelluselokuvaa, joka viihdyttää rasittamatta liian montaa aivosolua, tutustu tšekkiläisten suosikkikomediaan Run, waiter, run! (Vrchní, prchni!, 1981). Ladislv Smoljakin ohjaama leffa kuuluu kyllä nokkelimpien näkemieni farssien joukkoon. Elokuva kertoo kirjakaupan omistajasta, joka kärsii perheineen rahaongelmista. Ratkaisu ja vastaus kaikkiin probleemiin löytyy humalaisen suusta: "Näytät tarjoilijalta!"

Lupsakka, naisiinmenevä kirjakauppias alkaakin esiintyä tarjoilijana poistuen paikalta aina tilanteen käydessä liian kuumottavaksi. Asiakkailta kerätyt rahat menevät tietysti omaan taskuun. Idealtaan kutkuttava leffa ojentelee itseään sopivasti niin, että välillä katsoja saa nauttia älyttömistä ratkaisuista, jotka johtavat toinen toistaan omituisempiin tilanteisiin, välillä päästään mukaan päähenkilön fantasiamaailmaan, jossa jokainen naisolento on potentiaalinen kumppani. 

Olen yllättynyt siitä, miten hyvänä elokuvaa pidin, sillä ko. genre ei ole suosikkejani. Huomasin kuitenkin nauravani yhä enemmän ja aina vain kovempaa, mitä pidemmälle leffaa katselin. Nautin paljon musiikista, joka tuki tunnelmaa. Korviin jäi kaikumaan allaolevassa pätkässäkin soiva biisi. Alkuhämmennyksen jälkeen elin elokuvassa mukana aina äärettömyyksiin yltyvään loppuun saakka. Hyvin kuljetettu tarina, sanoisin. Ja kuulemma perinteinen tšekkiläinen loppu.

Jk. Tekijöiden mukaan leffa perustuu tositapahtumiin. Tiedä häntä, mutta hauska se on joka tapauksessa.

Aika Prahassa

Pentti Saarikosken romaani Aika Prahassa (1967) on hämmentävä teos. Se on ikään kuin päiväkirja, jonka sivut ja virkkeet tornado on laittanut uuteen järjestykseen. Aikajatkumon rikkominen tuo kuitenkin yllättäen tekstiin proosamaisuutta, sillä se on paikoitellen tietoinen tulevasta.

Koska romaani on kirjoitettu hyvin pitkälle tajunnanvirran mukana seilaten, sen lukemiseen täytyy totutella hetkinen. Minäkertoja, jonka helposti lukiessaan mieltää itse Pentiksi, on Prahassa selvittelemässä sydäntään ja päätään. Hän pohdiskelee rakkauteen, elämään ja kuolemaan, politiikkaan, ihmisiin ja muistoihin liittyviä teemoja arkisen viehkeästä vinkkelistä. Ohessa hän tuntuu elävän aikamoista taiteilijaelämää naisineen. Ajallisesti kirja sijoittuu vuosiin 1966–1967, mikä on mielenkiintoista historiallisestakin näkökulmasta, sillä niin sanottu Prahan kevät alkoi sen jälkeen tammikuussa 1968.

Lukukokemustani lienee parantanut se, että luin kirjan Prahassa. Ymmärrän Saarikosken avulla Prahasta jotain uutta, ja myös toisin päin. Saarikosken teksti liittyy nyky-Prahaan mielenkiintoisella tavalla. Esimerkiksi ratikat, jotka yhä leimaavat kaupunkikuvaa, esiintyvät paljon Saarikoskenkin tekstissä. Nykyisin ratikoita on kuitenkin jo kolmenlaisia (vanhimmat niistä juuri samoja, joista kirjassa puhutaan), eikä niissä enää ole lipuntarkastajia, jotka rei'ittäisivät matkustajien lippuja. Pienten asioiden palapelinä historiallinen ja nykyaikainen Praha leikittelevät keskenään.

Kuten Matti Paavilainen toteaa HS:n kirja-arvostelussa vuodelta 1967, "[s]keptikolle tai miltei mille tahansa yksipuoliselle tarkastelijalle tämä kirja on hyökkäyksille avoin ja miltei puolustuskyvytön". Välillä tekstin älyttömyyksille tekee mieli ärjyä, mutta lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että kirja on absurdiudessaankin mielenkiintoinen ja täynnä viisauksia. Teosta tekee mieli siteerata jatkuvasti. Seuraavat katkelmat puhukoot puolestaan.

"Tässä paikassa on lampun varjokin sen kuva, mitä minä etsin."

"Enää ei ole mitään kohokohtia, ei jouluja, ei lomia, ei ensimmäistä rakkautta, ei mitään mitä odottaisi, elämä on yhtä kaupunkia, jonka laitamille syntyy uusia kaupunginosia, mutta yhä harvemmin jaksaa lähteä tutuksi tulleista paikoista katsomaan uusia ja tapaamaan ihmisiä, joita on päivä päivältä enemmän ja joista päivä päivältä tuntee pienemmän osan. Kuolemaa ei ole vaikea ajatella, mutta on vaikea kuvitella, miltä tuntuu olla kuollut, niin kuin on vaikea kuvitella avaruutta, että se ei koskaan lopu, tai ehkä se loppuu johonkin."

"Hän sanoo, että minun tuli käyttäytyä kuin herrasmies, mutta kyllä minä tiedän ettei hän pitäisi siitä. Nykyisin herrasmiehiä on niin paljon, että barbaarilla alkaa olla paremmat mahdollisuudet. Minä en tosin ole mikään barbaari, mutta esitän sellaista osaa, eikä se ole mitään teeskentelyä."

Ylistys Richard Parkerille ja muille tiikereille

Lukuharrastus jää opiskellessa harmittavan paljon sivuun, sillä luettua tulee jo muutenkin niin paljon. Tänä kesänä päätin lukea vähintään kolme romaania, joita en ole ennen lukenut. Lukemistani kirjoista vaikuttavin kokemus oli Yann Martelin läpimurtoteos Piin elämä (Tammi 2003).

Piin elämä kertoo intialaisesta nuorukaisesta Pii Patelista, jonka perhe lähtee rahtilaivalla Kanadaan paremman elämän toivossa. Laiva kuitenkin uppoaa yllättäen jättäen jälkeensä vain yhden pelastusveneen – sen jossa kyyhöttävät hyeena, oranki, seepra, bengalintiikeri ja järkyttynyt Pii. Tämä on vasta alkua uskomattomalle meriseikkailulle, joka on kerrottu elämänvärejä säästelemättä.

http://magesticarnivors.tumblr.com/

Yann Martel kertoo tarinan pohdiskelevan ja itsensä kanssa tasapainoisen Piin suulla. Romaani käsittelee uskonnollisia teemoja ja sekoittaa ne hyvin kiinnostavalla tavalla eläintieteeseen (fiktion faktaan). Tällä tavalla päästään kiinni myös Intiaan, jossa uskonto ja eläimet elävät kaikkia ilahduttavassa symbioosissa. Pii on eläintarhan pitäjän poika, eli eksoottiset eläimet ovat hänelle arkipäiväisen tuttuja (vaikka eläimiä ei voikaan koskaan tuntea läpikotaisin, ovathan ne eläimiä). Sama poika on myös kaikkiruokainen uskontojen suhteen: hän on harras hindu, kristitty ja muslimi ("En käsitä, miksi en voisi olla niitä kaikkia"), mikä aiheuttaa hämmennystä vanhemmissa, mutta syvää tyytyväisyyttä Piissä.

Uskonnollisuus teemana pelottaa minut useimmiten luotaan, mutta tässä kirjassa se tuodaan lukijan lähelle vaivihkaa, vähittäin tarjoten, esitellen. Uskontoja ei tuputeta, vaan lukija pääsee näkemään niiden samankaltaisuudet ja erot uteliaan Piin silmin. Pii saa uskonnot tuntumaan helpolta ja olennaiselta osalta elämää. Samalla ne maagistuvat niin, että alkaa tehdä jo mieli ostaa rukousmatto ja perustaa pieni alttari yöpöydälle.

Zoologia tuodaan sekin esiin arkisena osana Piin todellisuutta. Eläinten käyttäytymistä ja kasvattamista käsittelevät jaksot kirjasta olivat herkkua. Suorastaan ahmin kappaleita, joissa kerrottiin eri lajien reviirikäyttäytymisestä ja eläintarhojen toiminnasta. Olen sen verran kettutyttö, että olen karttanut eläintarhoja mustavalkeista syistä. Luettuani tämän teoksen ymmärsin asioita monipuolisemmasta perspektiivistä ja suorastaan syöksyin Korkeasaareen tarkkailemaan häkkinsä reunoja kiertävää tiikeriä. (Vau.)

SEURAA JUONIPALJASTUKSIA!!!

Pii käy odysseiansa aikana leväsaarella, joka mielestäni edustaa tyylikkäimmillään romaanin maagista realismia. Martel on tehnyt romaaninsa niin, että lukija uskoo esipuheesta alkaen lukevansa tositarinaa. Tiikerit ja muut uskomattomuudet ovat tarinan todellisuudessa vielä selitettävissä, mutta leväsaaren mysteeri tuntuu jopa tarinan sisällä käsittämättömältä: eihän se voi olla totta! Seuraa Ahon Rautatiehen verrattavissa oleva uskomattomuuden kokemus, liikutaan käsityskyvyn rajoilla – kuinka tässä maailmassa voisi olla olemassa sellaista? Rautapellillä päällystettyä tietä pitkin liikkuva höyryvene? "Lihansyöjäpuita? Kalaa syövää levää joka tuottaa makeaa vettä? Puissa asuvia vesijyrsijöitä?"

Kokemus on erilainen realistiseen maailmaan sijoittuessaan kuin fantasiakirjallisuuden sisällä. Fiktiivisessä todellisuudessa omituisuudet pystyy hyväksymään osana sen maailman lakeja. Tässä leväsaari ihmishampaineen sysätään lukijan silmille yllätysmomenttina; sitä ei osaa odottaa meidän todellisuudessamme, ja se säikäyttää, laittaa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä. Vaikutus on suuri. Maaginen realismi iskee kulman takaa. Sillä on terävät kynnet ja luita murskaavat leukaperät.

Uskon Martelin kirjoittaneen teoksen nimenomaan faktan ja fiktion suhteesta, mihin viittaa myös tarinan päätösosa, jossa kirjailija istuttaa lukijan mieleen epäilyksen siemenen. "'Eikö mikä tahansa asia muutu aina kerrottaessa tarinaksi?' -- 'Eikö jonkin asian kertominen – sanojen käyttö millä kielellä tahansa – ole jo sinänsä ikään kuin keksimistä? Eikö tämän maailman katsominenkin ole ikään kuin keksimistä?'" Kirja tuntuu sanovan, ettei todellisuutta olekaan olemassa juuri sellaisena kuin me sen käsitämme, aistimme.

Jotkin hahmot, kuten herra Kumar ensimmäinen taistelevat tätä vastaan: "'Meillä ei ole mitään syytä mennä tieteellisen todellisuuskäsityksen ulkopuolelle eikä mitään syytä uskoa muuta kuin omien aistiemme todistusta.'" Teoksessa uskonto asetetaan juuri tähän asemaan: mitä muuta se oikeastaan on kuin uskomista johonkin suurempaan, asiaan jota ei voi aistia millään. Kumar jatkaa: "'Kirkas äly, tarkka erittelykyky ja jonkinvertainen tieteellinen tietämys osoittavat uskonnon taikauskoiseksi hölynpölyksi.'" Ja silti Pii uskoo, moninkertaisesti. Minäkin, vaikka ehkä tarinoihin enemmän kuin Jumalaan.

JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYVÄT.

Piin elämä on kirjoitettu äärimmäisen taitavasti. Martelilla on lukija kynsissään, vaikka tapahtumat saattavat olla hyvinkin vähissä (mitä nyt pelastusveneessä oikeastaan edes voisi tapahtua). Perusasetelma tiikereineen on tietysti jännittävä, mutta 227 päivää veneessä on silti 227 päivää veneessä. Tarina pitää otteessaan siitä huolimatta. Se on kokonaisuudessaan oikeastaan ylistys tarinankerronnalle. Vertasin lukukokemusta Téa Obrehtin Tiikerin vaimoon (WSOY 2012), joka rakentuu sipulimaisesti tarinoita limittäen niin, ettei synny yhtäkään toimetonta hetkeä. Myytit, tarinoiden juuret, ulottuvat syvemmälle kuin voisi uskoakaan. Kaikki tarinat ovat pohjimmiltaan lähtöisin samasta pohjavedestä, joka pulppuaa nykyiselle aikatasolle syvältä maan uumenista.

Tiikerin vaimon valitsin luettavakseni valehtelematta vain, koska olin juuri päässyt irti Piin elämästä ja kaipasin lisää tiikereitä. Obrehtin kirja kertoo sodasta ja sen seurauksista, syvällä vellovista uskomuksista, tarinoista ja ihmisistä. Kirjasta saa jälleen uuden näkökulman sodanaikaiseen elämään. Sota ja tapahtumapaikat on kuitenkin etäännytetty niin, ettei lukija osaa sijoittautua kartalle tai aikajanalle tiettyyn kohtaan, mikä on hyväkin. Tiikeri esiintyy kirjassa monien uskomusten kohteena ja monen tarinan alkuunpanijana ja lisäsytykkeenä. Se on tämän tarinan maaginen osa. Tai ainakin yksi niistä.

Minäkertojana romaanissa on nuori nainen, Natalia, joka on perinyt isoisältään kaksi tarinaa ja lääkärin ammatin. Nykyajan tasolla romaani ei käsitä kuin muutaman päivän mittaisen jakson, mutta se sukeltelee muiden aikakausien tarinoissa niin pitkälti, että happeakin välillä kaipaisi. Obreht pidättelee tarinoidensa punaista lankaa itsellään niin pitkälle kuin pystyy. Kun hän lopulta ojentaa tarinoihin hukkuvalle pelastusrenkaan, on lukijan itsensä tehtävä ajattelutyö loppuun. On mahtavaa, miten taitavasti Obreht käyttelee tarinankutimia, miten upeasti hän luo myyttejä, miten syviä ovat tarinat, kun niihin lisää toisen ja kolmannen kerroksen. Ja lisätäänpä vielä se, jossa itse saa tehdä tulkinnat ja nostaa ne niin korkealle kuin lystää. Vähän sama Piin elämän kanssa.

Voi, miten rakastan hyviä tarinoita!

Mitä noiden talojen takana on?

Kuulin tänään, kuinka kaksi suihkaria ylitti asuntoni. En muista koskaan ennen kuulleeni sellaista, en edes rallien aikaan. Sen lisäksi, että ajatukseni lensivät niiden mukana tulevaisuuteen ja kaukomaille, aloin miettiä, miten pitkälle pitäisi matkustaa löytääkseen jotain uutta ja ihmeellistä.

Suhteellisuuskysymyksenä onkin tänään: missä kulkee tutun ja vieraan raja? Kunnollinen tutkija aloittaisi tutun ja vieraan määrittelystä. No. Tuttu on sitä, minkä tuntee kuin omat taskunsa. Vieras on jotain, mitä ei osaisi yhdistää oikeaan kohtaan palapelissä tai jonka nähdessään olisi uutuudenviehättynyt. Tarpeeksi väljät määritelmät mahdollistavat mukavasti tutkimuksen jatkumisen.

Aloitetaan mielikuvaharjoituksella. Kuvittele olevasi itsellesi tutuimmassa paikassa maan päällä (tai allakin, jos niin haluat) ja tarkastele sitä mielesi silmin. Yleinen mielikuva tutusta paikasta on helppo luoda; vähän haastetta tuovat ne yksityiskohdat, joita harvemmin katselee tai kuuntelee. Pienemmätkin asiat saa kuitenkin aseteltua tuttuun paikkaan, kunhan keskittyy. Kuvitellaan sitten, että lähdet kulkemaan pois tästä tuttuudesta. Kuinka pitkälle mielesi kuvat riittävät? Miten kauan pystyt luettelemaan yksityiskohtia, kuvailemaan keskimääräistä tuntua tai maalaamaan hataraa vesivärikuvaa päässäsi?

Lähdepä sitten oikeasti liikkeelle paikasta, jonka koet itsellesi arkipäiväisen tutuksi. Pyri pitämään katseesi niissä kohdissa, joita et normaalisti tulisi katsoneeksi, kuulosi kiinni pienimmissäkin hiiskauksissa ja muutkin aistit mahdollisimman hereillä. Miten pitkään pystyt kulkemaan, ennen kuin tutusta tulee vierasta? Mikä kaikki on uutta tai vierasta? Missä kulkee kotikaupunkisi raja? Tiedätkö mitä noiden talojen takana on?

Vieraus voi asua aivan lähellä meitä. Se voi piillä meissä itsessämme, jos niin halutaan ajatella. Jos kuitenkin ajatellaan itsemme ja kotimme tutuksi, niin mistä alkaen voi sanoa vieraan maan alkavan? Kuinka pitkälle pitää matkustaa, jotta tuntee olevansa niin sanotusti täysin ulalla? Voiko ihmisen hallussa olla koskaan enempää kuin määrän verran tuttuja paikkoja?