Istutin tänään tomaattia ja paprikaa itämään kevätsiivouksen jäljiltä löytyneisiin ruukkuihin. Tomaatinsiemenet olisi ohjeiden mukaan pitänyt peitellä mullan alle jo maaliskuussa, mutta uskon niiden vielä ehtivän kesäksi kukkimaan. Paprika puolestaan vaatii kukoistaakseen lämpimän ja aurinkoisen paikan (mieluiten kasvihuoneessa), mitä lasitettu parvekkeeni yrittää tänä kesänä esittää. Säädönpoikasia ilmassa, mikä ei ole minulle mitenkään uutta. Toivotaan parasta kasviksille.
Tajusin mullassa hyöriessäni, miten terapeuttista se on. Istuttaessa uutta viherelämää saa konkreettisesti laittaa asioita alulle, ja myöhemmin nähdä omien kättensä jäljen. Tämän maailman terapiaksi kasveinhoito käy erityisesti, koska kätösten teot selviävät vasta viikkojen tai kuukausien perästä. Nyky-yhteiskunnassa kun ollaan niin totuttu nopeuteen kaikilla elämän osa-alueilla: Ruoka pitää saada pikana; se mitä halutaan, ollaan myös totuttu saamaan ihan heti. Jonottamiseen turhaudutaan, koska on kiire, myöhästymisestä rankaistaan niin oppilaita kuin VR:ääkin. Internet on mahdollistanut niin nopean tiedonhaunkin, että kirjaston tietokirjat aakkoshakemistoineen tuntuvat ikivanhalta keksinnöltä. Puutarhanhoito puolestaan ei anna tekijälleen siltä seisomalta muuta kuin likaiset kädet ja multaisia purkkeja. On hienoa, miten se opettaa kärsivällisyyttä. (Tätä laitan lapseni tekemään.)
Mietin ikivanhoja aikoja, jolloin kylväminen ja maanviljely vasta orasti joidenkin pallontallaajien mielessä. Kuka on ollut se aivan ensimmäinen tietäväinen istuttaja ja kuinka hän on ymmärtänyt, että pienenpienet kovat asiat hedelmien ja vihannesten sisällä pitävät sisällään uuden alun? Oliko hän ihmiseksi erityisen utelias ja kiinnostunut kasveista, vai oliko kylvö ja sitä seurannut kasvu ehkä puhdas vahinko? Kuinka näiden asioiden yhteys on ylipäätään keksitty, kun tapahtumien välillä on välttämättä kulunut ainakin jonkin aikaa?
Puutarhurina on hienoa olla osa ikiaikaista viljelijöiden ketjua ja miettiä kaiken alkua. Koska haaveilen joskus saavuttavani täydellisen omavaraisuuden ainakin kasvisten suhteen, toivon viljelijyyteni saavan vähitellen uusia tasoja. Näen portaat, joilla tulen kompastelemaan, mutta joiden päällä kukoistaa unelmien puutarha. Ehkäpä vielä joskus opin ymmärtämään, miten taimille kuiskitaan...
