Nettideittailun ABC

Olipa kerran tylsä ilta koneen äärellä, siideri ja kokeilevainen mieli. Päädyin nettideittisivuille. Pikaisen tarkastelun jälkeen totesin sen olevan ihan passeli sivusto ja rekisteröidyin käyttäjäksi.

Kääk sitä kulttuurisokin määrää! En ole tottunut kuvailemaan itseäni tai ihannekumppaniani niin suorasanaisesti kuin uusi ympäristö minulta vaati. Ilmoituksen postaamisen jälkeen alkoi sadella viestejä ja ehdotuksia potentiaalisilta kumppaneilta. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin miten näin monien viestien kanssa on taloudellisinta toimia. Noin kolmasosa viesteistä oli suoria seksiehdotuksia keskimäärin naimisisssa olevalta 35-vuotiaalta mieheltä. (!) Delete.

Ehdotuksien lisäksi sain paljon (toinen kolmasosa) viestejä ihmisiltä, jotka eivät selvästikään olleet lukeneet ilmoitustani tai muuten vaan hyökkäsivät jokaisen uuden tulokkaan kimppuun. Delete. Sitten olivat itse deitit (aloin jossain vaiheessa käyttää tätä yleisnimeä kaikista heistä; suhteellisen toimivaa), joiden kanssa aloin viestitellä. Alkuun viestien sisältö tuntui olevan joka viestissä sama. Tympäisi kirjoittaa, enkä erottanut deittejä toisistaan, kunnes tajusin itse muuttaa keskustelun suuntaa pois tavanomaisesta "ai sun lempileffa on fight club, kiva" -rallista.

Alusta lähtien oli tietysti poikkeuksia. Heidän kanssaan juttua riitti muustakin kuin lempiasioista. Nämä olivat myös niitä, joiden kanssa (useimmiten) juttu ei kaatunut siihen, että toinen vain lakkasi vastaamasta viesteihin. (Tässäkin uudelle kulttuurille tyypillinen piirre: Hylkääminen on pikkujuttu ja sen voi tehdä aivan mistä syystä tahansa. No hard feelings.)

Seuraava askel tutustumisessa oli kuva, jonka lähettämispolitiikka oli myös opettelun arvoinen seikka. Yleensä odotin, että vastapuoli teki ensimmäisen siirron, eli lähetti kuvansa tai pyysi minua tekemään niin. Jossain vaiheessa ymmärsin kysyä kuvaa jo aika alkuvaiheessa (koska olen niin pinnallinen ihminen, että uskon kuvasta näkyvän, onko kyseessä täydellisen hissukka introvertti vai sosiaalisen elämän omaava yksilö). Olen kamala ihminen, myönnetään, mutta kuvataktiikka toimi. Aloin löytää oikeasti kiinnostavia ihmisiä.

Sitten tuli pommi: "Haluaisitko nähdä joskus f2f?" Tietysti sitä kohti oltiin koko ajan kuljettu, mutta en silti odottanut tapaamista näin pian (öhm, kahden kuukauden viestittelyn jälkeen). Ehkä olin pitänyt nettideittailun niin kasuaalina harrasteena, etten ollut tajunnut tätä vaihetta ollenkaan. Todellisuus iski. Aloin sitten kaavailla tapaamisia yhden jos toisenkin deitin kanssa. Mutta mitä randomihmisen kanssa voi oikein tehdä?! -ahdistus iski palleaan aika napakasti. Frisbeegolf, minigolf? Miksi golf? Sain päässäni aikaan sellaisen sotkun, että peräännyin parista tapaamisesta. Todellisuus, todella.

Yksi deitti halusi minun soittavan hänelle, jos voisin nähdä. Soitinkin, mutta pelkästään äänen perusteella (!) hylkäsin tämän ehdokkaan. En saanut mitään selvää siitä, mitä hän yritti sanoa. (Outoa?) Toinen deitti samoihin aikoihin halusi kanssani kävelylle, jonne meninkin (pitkälti omilla ehdoillani). Tapaaminen oli spontaani ja lyhyt, mutta piti sisällään infoa, jota en olisi mitenkään saanut netin välityksellä. Deitti oli ihan mukava, muttei sytyttänyt minussa minkäänlaista kiinnostusta. Delete, taas.

Yllättävää kyllä, seuraava f2f-tapaamani deitti oli kuin olikin kiva, ihan normaali ihminen: kohtelias ja hauska. Ei silti napannut niin ihan paljon, että olisin jatkanut tapaamisia muutaman kerran jälkeen. Ehkä toivoa kuitenkin siis on. Tämän kokeilun perusteella voin suositella nettideittailua (tietyin varauksin), jos vain rohkeus riittää. Itselleni tässä taisi olla jo yhden elämän verran viestittelyä ja itsensä myymistä. :)

SOSiaalinen media

Itsensä täydellä voimalla (ilman voimataikaa) oven läpi lyönyt Facebook on mietityttänyt minua viime aikoina, kun Google+ yrittää kovasti viedä sen kakusta osansa. Kaikillehan on jo ihan selvää, että tällainen sähköinen sosiaalisuus on tämän päivän Juttu, siitä on turha jauhaa. Mutta mitä uutta Google aikoo nyt tuoda pöytään? Siis no, samanlaisen palvelun toimivammassa ympäristössä ja semmosta, joo. Mutta mikä on se juttu, millä ihmiset saadaan vaihtamaan päivittäinen FB-addiktioselailunsa Google+:an? Tuntuu hiukan omituiselta ajatella, että kaikki vain vaihtaisivat firmaa, vaikka parempaa olisikin tarjolla. Ihmiset kun usein ovat sellaisia karjaeläimiä, jotka totuttuaan yhteen eivät noin vain lähde toiseen kelkkaan. En voi esimerkiksi kuvitella äitiäni Google+:n aktiiviksi. Toimiihan se ihan eri tavallakin. Mikä vaiva olisi opetella käyttämään aivan tuntematonta systeemiä!

Käytän tässä äitiäni esimerkkinä FB:iin viimeinkin jalkautuneista keski-ikäisistä epätietokonemaailmassa elävistä, joille FB on nyt niin in kuin se oli minulle kaksi vuotta sitten. (Äiti on kyllä rippuvainen lähinnä niistä kivoista pikkupeleistä, joita FB tarjoilee pahaa-aavistamattomille. Olen niin ylpeä. Meidän äiti on peliaddikti! Hahaa.)

Pitänee kyllä katsoa tarkkaan, ketä Google+-piireihinsä (loistava sanavalinta!) ottaa, kun FB-kavereitakin on kertynyt vuosien varrella aivan älytön määrä. Tein pientä inventaariota ja heitin menemään turhuuksia listalta. Silti "pakollisia" tuttuja ja oikeita kavereita ja sukulaisia jäi listalle 211. Huh, ehkä teen uuden inventaarion kuukauden päästä. Minkä takia minulla on kaverina ihmisiä, joihin en ole missään yhteydessä FB:ssa saati missään muualla? Ikuisuuskysymys, koska näitä tiputtelee listalle hiljalleen lisää jatkuvasti. Haluan varmaan olla niin kohtelias, että pidän nämä kaikki kavereina. Todellisuudessa nämä ihmiset, jotka eivät ole kavereitani, mutta eivät kuitenkaan poissa kavereistani, päätyvät erityisesti heille suunnitellulle listalle. Sillä olevat ihmiset eivät näe kuviani, seinääni tai melkeinpä mitään. Yhtä tyhjän kanssa siis. Silti he näkyvät ulkopuolisille kavereinani. Käsittämätöntä.

Jos saisin valita, en olisi FB:ssa ollenkaan. Nyt kun siellä olen, en kuitenkaan pääse karkuunkaan. Kovasti kannustan pysyttelemään sieltä poissa, jos ei ole vielä varpaitaan oven väliin työntänyt (se tekee kipeää, ei kannata). Google+:an sitten vain addiktoitumaan. Tämä on aivan päätöntä. Syytän sinua, Zuckerberg.

Ilo silmälle

Minä en pidä silmistä. Tai no lähinnä niiden läheisestä koskettelusta tai ihan mistä vaan ällöttävästä, mikä liittyy silmän valkuaiseen tai mustuaiseen. Pelkään kuollakseni silmäsairauksia. Näen kauhukuvia silmistä sojottavista tikuista ja sen semmoisista. Kivoja ne. (Oikeasti silmät on musta mahdollisesti kaunein osa ihmistä. Ainakin hyvin esteettinen. En vaan kestä ajatusta, että niissä olisi joku vialla.)

No, leikin sitten uhkarohkeaa ja päätin kohdata pelkoni hinnalla millä hyvänsä. Menin hankkimaan piilolinssejä. Hieno idea. Sain aiheeseen perehdyttäjäksi naisen, joka oli niukkasanainen ja siksi ehkä tylyn oloinen. Hän ei ollut omiaan parantamaan suhdettani tähän kummalliseen pelkoon, jonka olen kehittänyt itselleni, sillä pestyään kätensä hän nappasi piilolinssin ja lähti varoittamatta laittamaan sitä silmääni. Rimpuilin kauemmas kauhistuneena ja aloin itkeä hysteerisen pelon vallassa. Ei kai minkäänlainen asiakaspalvelija tee noin! Pelästyin hymyttömän optikon mahdollisesti suunnittelevan tappamistani tai vähintään sokeuttamistani.

Kohtaukseni jälkeen sain harjoitella piilolinssien laittoa ja poisottoa itse. Se ei ollut minullekaan mitenkään erityisen helppoa (tai mahdollista), mutta onnistuin ainakin saamaan sellaisen silmääni. Siihen se sitten jäikin. En osannut "neuvoista" huolimatta ottaa linssiä pois (olin vielä niin itkusilmäinen että se saattoi olla hiukkasen liian hankalaa), eikä täti osannut esittää minulle järkevässä muodossa miten se tulisi tehdä. (Demonstraatio muuttui omaksi puuhailuksi peilin kanssa, kun "kotona on aina se oma peilinkulma missä teen tämän"...) Olin menettänyt täysin luottamukseni optikkonaiseen, enkä antanut hänen tulla lähellekään silmääni poistaakseen linssin. Hän puolestaan menetti kärsivällisyytensä hysteerisen tyttelin kanssa ja lähetti minut kotiin ilman kokeilupakkauksia: "Tämä taitaa nyt jäädä tähän." Niinpä se taitaa.

Ps. Sain juuri linssin ihan itse pois! Enkä muuten käyttänyt yhtäkään keinoa, joita linssioppaat ja -sivustot ovat pullollaan. Pitkistä kynsistä oli apua, vaikka toisin väitetään.

Katti karkuteillä

Tänään oli tarkoitus mennä siivoamaan entinen asunto luovutuskuntoon. Ei siinä, kyllähän meninkin. Yllättävä käänne vain sai koko homman kääntymään päälaelleen: toinen kissoistamme oli yön aikana lähtenyt livohkaan. Ikkunan kautta ilmeisesti.

Sisäkissoja kun ovat, nämä karvat eivät koskaan ole nähneet ulkoilmaa, mitä nyt parvekkeen lasien läpi. Heräsi siis pienenlainen huoli siitä, minne pakolainen on suunnannut. Ikkunan alla ei näkynyt jälkeäkään nimittäin. (Pahin ajatus työnnettiin heti mielen perukoille.) Kissametsästys ei tuottanut kovinkaan suuria tuloksia, yllätys. Ei ole hirveän suuria mahdollisuuksia löytää kissaa, joka a) on suhteellisen arka, erityisesti uusissa ympäristöissä ja b) voi olla periaatteessa ihan missä vaan viiden kilometrin säteellä. Naapureilta opimme sen verran, että mau'untaa oli kuulunut pihasta yöllä. Voi idioottikissaa.

Kerran se on aiemmin samasta reiästä työntynyt, silloin olin näkemässä ja nappasin sydän kurkussa hännästä kiinni ja rohmusin kattendaalin sisälle. Suuri on näköjään kissalla vietti saada haukata kesäyön ilmaa. Siellähän se nyt sitä haukkailee sitten mielin määrin. Vaikka luulen kyllä, ettei sillä kovin vahvasti mene, niin mukavuudenhaluinen löllykkä se on. Voi rassua. Toivottavasti yöllä ei sada. Jäämme odottamaan viestiä naapureilta tai löytöeläintalosta.
(edit: No nyt siellä sataa.)



Mau, minä mahdun mahani kanssa ihan mistä kolosta vaan.

Ps. Kahden päivän (ja yön) seikkailu päättyi tänään onnelliseen jälleennäkemiseen. Kissa oli majaillut naapurin leikkimökin alla. Onnekas kullanmuru löytyi. :)

Alku

Tässä blogissa kuuluu minun ääneni: Aion äänellistää itseni ja kuuluttaa (ehkä käsittämättömiä, turhia tai ihmeellisiä) juttujani internetin jylisevään virtaan. Ihan vain, jotta oppisin tekemään niin paremmin. Katsotaan, mihin tämä johtaa. Ja jos saan matkalle mukaan jonkun muun tai joitakuita muita, sitä parempi. Kertokaa olemassaolostanne, niin osaan varata myös teille eväitä ja viltin.