Olipa kerran tylsä ilta koneen äärellä, siideri ja kokeilevainen mieli. Päädyin nettideittisivuille. Pikaisen tarkastelun jälkeen totesin sen olevan ihan passeli sivusto ja rekisteröidyin käyttäjäksi.
Kääk sitä kulttuurisokin määrää! En ole tottunut kuvailemaan itseäni tai ihannekumppaniani niin suorasanaisesti kuin uusi ympäristö minulta vaati. Ilmoituksen postaamisen jälkeen alkoi sadella viestejä ja ehdotuksia potentiaalisilta kumppaneilta. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin miten näin monien viestien kanssa on taloudellisinta toimia. Noin kolmasosa viesteistä oli suoria seksiehdotuksia keskimäärin naimisisssa olevalta 35-vuotiaalta mieheltä. (!) Delete.
Ehdotuksien lisäksi sain paljon (toinen kolmasosa) viestejä ihmisiltä, jotka eivät selvästikään olleet lukeneet ilmoitustani tai muuten vaan hyökkäsivät jokaisen uuden tulokkaan kimppuun. Delete. Sitten olivat itse deitit (aloin jossain vaiheessa käyttää tätä yleisnimeä kaikista heistä; suhteellisen toimivaa), joiden kanssa aloin viestitellä. Alkuun viestien sisältö tuntui olevan joka viestissä sama. Tympäisi kirjoittaa, enkä erottanut deittejä toisistaan, kunnes tajusin itse muuttaa keskustelun suuntaa pois tavanomaisesta "ai sun lempileffa on fight club, kiva" -rallista.
Alusta lähtien oli tietysti poikkeuksia. Heidän kanssaan juttua riitti muustakin kuin lempiasioista. Nämä olivat myös niitä, joiden kanssa (useimmiten) juttu ei kaatunut siihen, että toinen vain lakkasi vastaamasta viesteihin. (Tässäkin uudelle kulttuurille tyypillinen piirre: Hylkääminen on pikkujuttu ja sen voi tehdä aivan mistä syystä tahansa. No hard feelings.)
Seuraava askel tutustumisessa oli kuva, jonka lähettämispolitiikka oli myös opettelun arvoinen seikka. Yleensä odotin, että vastapuoli teki ensimmäisen siirron, eli lähetti kuvansa tai pyysi minua tekemään niin. Jossain vaiheessa ymmärsin kysyä kuvaa jo aika alkuvaiheessa (koska olen niin pinnallinen ihminen, että uskon kuvasta näkyvän, onko kyseessä täydellisen hissukka introvertti vai sosiaalisen elämän omaava yksilö). Olen kamala ihminen, myönnetään, mutta kuvataktiikka toimi. Aloin löytää oikeasti kiinnostavia ihmisiä.
Sitten tuli pommi: "Haluaisitko nähdä joskus f2f?" Tietysti sitä kohti oltiin koko ajan kuljettu, mutta en silti odottanut tapaamista näin pian (öhm, kahden kuukauden viestittelyn jälkeen). Ehkä olin pitänyt nettideittailun niin kasuaalina harrasteena, etten ollut tajunnut tätä vaihetta ollenkaan. Todellisuus iski. Aloin sitten kaavailla tapaamisia yhden jos toisenkin deitin kanssa. Mutta mitä randomihmisen kanssa voi oikein tehdä?! -ahdistus iski palleaan aika napakasti. Frisbeegolf, minigolf? Miksi golf? Sain päässäni aikaan sellaisen sotkun, että peräännyin parista tapaamisesta. Todellisuus, todella.
Yksi deitti halusi minun soittavan hänelle, jos voisin nähdä. Soitinkin, mutta pelkästään äänen perusteella (!) hylkäsin tämän ehdokkaan. En saanut mitään selvää siitä, mitä hän yritti sanoa. (Outoa?) Toinen deitti samoihin aikoihin halusi kanssani kävelylle, jonne meninkin (pitkälti omilla ehdoillani). Tapaaminen oli spontaani ja lyhyt, mutta piti sisällään infoa, jota en olisi mitenkään saanut netin välityksellä. Deitti oli ihan mukava, muttei sytyttänyt minussa minkäänlaista kiinnostusta. Delete, taas.
Yllättävää kyllä, seuraava f2f-tapaamani deitti oli kuin olikin kiva, ihan normaali ihminen: kohtelias ja hauska. Ei silti napannut niin ihan paljon, että olisin jatkanut tapaamisia muutaman kerran jälkeen. Ehkä toivoa kuitenkin siis on. Tämän kokeilun perusteella voin suositella nettideittailua (tietyin varauksin), jos vain rohkeus riittää. Itselleni tässä taisi olla jo yhden elämän verran viestittelyä ja itsensä myymistä. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä jälkesi informaatiovirtaan.