Suoritan parhaillaan kotimaisen lyriikan kurssia, jolle lueskelen erinäisiä suomalaisia runoteoksia ja kirjallisuushistoriaa. Lukiessani minulle on iskenyt runohimo, joka ei ole ottanut tyyntyäkseen: lukisin ja analysoisin paljon enemmän kuin on tarpeen (tai järkevää) ja itsekin tekee kovin mieli raapustella muistikirjaan. Niinhän sitä sanotaan, että lukemalla oppii kirjoittamaan...
Joka tapauksessa sain idean näistä loppumattomista runoista. Moni teoksista vaatisi nimittäin parempaa paneutumista ja enemmän ajatusta kuin olen niille antanut. Tätä edistäisi runojen lukeminen yksittäisinä taideteoksina, jotka puhuisivat vain omasta puolestaan, eivätkä jäisi muiden väliin puristuksiin kiireessä skimmattaviksi. Jos joka päivä lukisi yhden runon ja makustelisi sitä kaikessa rauhassa, saisi siitä paljon enemmän irti. Itse yhdistäisin tällaisen runo päivässä -lukemisen aamiaishetkeen, jolloin olen virkeimmilläni: nauttisin päivän runon teekupposen kera.
Maalailtuani visioni kanssa kotvan verran ymmärsin, että ideanhan voisi leväyttää saman tien koko kansan ulottuville. Kuka estää minua lukemasta runoja julkisesti netissä? Onhan se jo valmiiksi pullollaan mietelauseita tai pupuja joka päivälle, mutta entäpä sulosointuiset ja räväyttävät lyriikat? Löysin googlaamalla vain muutaman runo päivässä -sivuston, mutta ne eivät vaikuttaneet kovin aktiivisilta. Niinpä nousen paikkaamaan tätä puutetta ainakin 30 päivää kestävällä haasteella: lue ja jaa joka päivä yksi runo. Ei samoja runoilijoita, se olisi tylsää. Välttelen sitä viimeiseen asti. Mukaan saattaa livahtaa juuri nyt lukemistoon kuuluvia runoja tai sitten jotain ihan muuta. Mieluusti juttelen mukaan päässeistä runosista jotain, jos ajatuksia herää.
Haastan siis sinutkin mukaan, arvon lukija, täältä pesee!
tiistai 17. heinäkuuta 2012
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Ei roska vaan hyötyjäte
Vierailin vastikään tuttavaperheeni luona. Kiireettömän vierailun aikana tulin nauttineeksi useamman aterian heidän kanssaan ja pyörineeksi myös keittiössä apukäsinä. Perheen elämisen rytmi ja tavat tulivat aiempaa tutummiksi, kun heidän kanssaan vietti pidemmän aikaa.
Se, mikä tavoissa järkytti minua, oli roskien lajittelun olemattomuus. Olen jo pienestä pitäen tottunut siihen, että kaiken voi kierrättää. Parhaassa tilanteessa roskalaatikoita on meillä ollut viisi ja niiden lisäksi on kerätty palautuspulloja, pattereita ja lääkkeitä omiin laatikoihinsa ja kasseihinsa. Biojätteet on kompostoitu, poltettavat poltettu, lasi-, kartonki- ja metallijätteet eritelty...Vasta siinä vaiheessa, kun muutin pois kotoa, ymmärsin, ettei lajittelu ole kaikille yhtä itsestäänselvää kuin minulle (way to go).
Asuin kämppiksen kanssa, joka ei ymmärtänyt kierrättämisen päälle. Hänelle oli yksi ja sama, vaikka kaikki roskat laitettaisiin samaan pönttöön (!). Ensimmäiset yritykset selittää jokaisen ihmisen vastuuta maailman tilasta ja pienimmillään roskien lajittelusta kaikuivat kuuroille korville. Siinä vaiheessa, kun aloin perustaa roskakaappiimme biojätettä, lasinkeräystä, pahvijätelootaa ja metalliroskapussia, sain osakseni alkuun huvittuneita ja vähän ärsyyntyneitäkin katseita, mutta lopulta sain tehtyä kompromissin, jossa lasi- ja metalliroskat menivät edelleen sekajätteeseen ja muut lajiteltiin.
Kaikessa yrityksessäänkään roskaelämämme kämppikseni kanssa ei ottanut toimiakseen, ja opin myös huomaamaan kuinka ekohenkinen olen veden- ja sähkönkuluttajana. En ollut tiedostanut tällaista puolta itsessäni ennen (jos ei lasketa teini-iän mustavalkeita kettutyttövuosia). Koska kämppikseni edusti näissä asioissa hälläväliä-asennetta, oli minunkin annettava periksi aika monissa mieltäni kaihertavissa seikoissa. Opin relaamaan niin ympäristön kanssa kuin muutenkin.
Tämän jälkeen olen kuitenkin asunut pidemmän aikaa jo itsekseni ja päätynyt takaisin aika lailla samoihin kierrätyskuvioihin kuin missä olin vielä kotona asuessani. Niinpä tuttavaperheen luona kyläillessäni sokki oli suuri, kun biojätteet ja metallijätteet ja lasipurkit ja sekalainen muovijäte pudotettiin kaikki samaan pussiin. En kehdannut ottaa aihetta puheeksi, mutta aloin jälkikäteen miettiä sitä, miten suomalaiset oikeastaan kierrättävät.
Tilastokeskuksen vuonna 2006 tekemän tutkimuksen mukaan jätteiden lajitteluun ja kierrätykseen oli erittäin valmiita 64 ja melko valmiita 27 prosenttia suomalaisista. Tilastoista ilmenee myös, että jos erilaisia jäteastioita on tarjolla, niiden käyttö lisääntyy. Esimerkiksi jos taloyhtiöllä on yhteinen lehtienkeräyspiste, vanhoja lehtiä viedään ahkerasti kierrätykseen. Lehtiä kierrätetäänkin suomalaisten keskuudessa yleisesti. Jopa 95% kerrostaloissa asuvista kierrättää lehtiä säännöllisesti. Se on kiva tietää, ja empiirinen tutkimusaineistoni tukee tätä. Mutta entäs ne seka- ja biojätejutut?
Suomalaisista noin joka toinen kerää biojätteen erilliseen astiaan (+7%, jotka tekevät sen joskus). Perheissä ei ole yhtä yleistä kerätä biojätettä kuin pientalouksissa, haa! Myös se, asuuko kerros- vai pientalossa vaikuttaa biojätteen keräämisprosenttiin; kerrostaloissa kun useasti on biojäteloota. Tämän perheen pihassa sellaista ei ollut, ja koska he asuvat omakotitalossa, tulisi heidän joko hankkia komposti tai kuljettaa kertyneet biojätteet erilliskeräyspisteeseen. Ehkä käytännön kysymykset ovatkin tässä tapauksessa voittaneet ympäristön.
On mielenkiintoista nähdä kolikon kaikki puolet. Ja voihan se olla, että tulevana syksynä en ulkomailla kierrätä niin paljon minäkään. Tahto ei aina ole riittävästi, jos mahdollisuuksia kierrättämiseen ei kerta kaikkiaan ole. Lopuksi vielä vähän erilaista kierrättämistä. Pus.
Asuin kämppiksen kanssa, joka ei ymmärtänyt kierrättämisen päälle. Hänelle oli yksi ja sama, vaikka kaikki roskat laitettaisiin samaan pönttöön (!). Ensimmäiset yritykset selittää jokaisen ihmisen vastuuta maailman tilasta ja pienimmillään roskien lajittelusta kaikuivat kuuroille korville. Siinä vaiheessa, kun aloin perustaa roskakaappiimme biojätettä, lasinkeräystä, pahvijätelootaa ja metalliroskapussia, sain osakseni alkuun huvittuneita ja vähän ärsyyntyneitäkin katseita, mutta lopulta sain tehtyä kompromissin, jossa lasi- ja metalliroskat menivät edelleen sekajätteeseen ja muut lajiteltiin.
Kaikessa yrityksessäänkään roskaelämämme kämppikseni kanssa ei ottanut toimiakseen, ja opin myös huomaamaan kuinka ekohenkinen olen veden- ja sähkönkuluttajana. En ollut tiedostanut tällaista puolta itsessäni ennen (jos ei lasketa teini-iän mustavalkeita kettutyttövuosia). Koska kämppikseni edusti näissä asioissa hälläväliä-asennetta, oli minunkin annettava periksi aika monissa mieltäni kaihertavissa seikoissa. Opin relaamaan niin ympäristön kanssa kuin muutenkin.
Tämän jälkeen olen kuitenkin asunut pidemmän aikaa jo itsekseni ja päätynyt takaisin aika lailla samoihin kierrätyskuvioihin kuin missä olin vielä kotona asuessani. Niinpä tuttavaperheen luona kyläillessäni sokki oli suuri, kun biojätteet ja metallijätteet ja lasipurkit ja sekalainen muovijäte pudotettiin kaikki samaan pussiin. En kehdannut ottaa aihetta puheeksi, mutta aloin jälkikäteen miettiä sitä, miten suomalaiset oikeastaan kierrättävät.
Tilastokeskuksen vuonna 2006 tekemän tutkimuksen mukaan jätteiden lajitteluun ja kierrätykseen oli erittäin valmiita 64 ja melko valmiita 27 prosenttia suomalaisista. Tilastoista ilmenee myös, että jos erilaisia jäteastioita on tarjolla, niiden käyttö lisääntyy. Esimerkiksi jos taloyhtiöllä on yhteinen lehtienkeräyspiste, vanhoja lehtiä viedään ahkerasti kierrätykseen. Lehtiä kierrätetäänkin suomalaisten keskuudessa yleisesti. Jopa 95% kerrostaloissa asuvista kierrättää lehtiä säännöllisesti. Se on kiva tietää, ja empiirinen tutkimusaineistoni tukee tätä. Mutta entäs ne seka- ja biojätejutut?
Suomalaisista noin joka toinen kerää biojätteen erilliseen astiaan (+7%, jotka tekevät sen joskus). Perheissä ei ole yhtä yleistä kerätä biojätettä kuin pientalouksissa, haa! Myös se, asuuko kerros- vai pientalossa vaikuttaa biojätteen keräämisprosenttiin; kerrostaloissa kun useasti on biojäteloota. Tämän perheen pihassa sellaista ei ollut, ja koska he asuvat omakotitalossa, tulisi heidän joko hankkia komposti tai kuljettaa kertyneet biojätteet erilliskeräyspisteeseen. Ehkä käytännön kysymykset ovatkin tässä tapauksessa voittaneet ympäristön.
On mielenkiintoista nähdä kolikon kaikki puolet. Ja voihan se olla, että tulevana syksynä en ulkomailla kierrätä niin paljon minäkään. Tahto ei aina ole riittävästi, jos mahdollisuuksia kierrättämiseen ei kerta kaikkiaan ole. Lopuksi vielä vähän erilaista kierrättämistä. Pus.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Lupaus
Katsoinpa vuoden 2005 joulukuussa levitykseen tulleen suomalaisen leffan, joka saa IMDb:n arvostelussa 6.0 tähteä kymmenestä, eli Lotta Svärd -järjestön osittain rahoittaman elokuvan nimeltä Lupaus. (Itselleni tuli heti mieleen, ovatko Käsky ja Lupaus sukua toisilleen jollain tavoin. Eivät ilmeisesti suoranaisesti ainakaan.) Lupaus kertoo Lotta-järjestön toiminnasta toisen maailmansodan aikana. Alun perin tämä ei kuulostanut kovinkaan mielenkiintoiselta. Miksi sitten tartuin tähän leffaan, on erittäin hyvä kysymys. Ehkä koska ajattelin, että tässäpä leffa, joka pitää sanoa nähneensä. Miksi niin on hyvä kysymys sekin.
Pieniin odotuksiini nähden katsomiskokemus oli mahtava. Toisissa olosuhteissa se ei ehkä olisi niin tajunnanräjäyttävä, mutta katsottava elokuva kuitenkin. Suomalaisuus tässä näkyy paitsi aiheena ja kielenä ja miljöönä myös vähän vaisuna käsikirjoituksena, leikkauksena ja kuvauksena. Näyttelijäntyö on myös paikoitellen kömpelöä. Annan kernaasti anteeksi pikkuviat, sillä aihe oli koskettava ja toteutus toimi. Taustalla oli hyvä ajatus. Lisäksi (toisin kuin yleensä kaikissa suomalaisissa elokuvissa) tässä leffassa näyttelijöistä ei tunnista kuin korkeintaan kolmasosan jostain muusta yhteydestä.
Minulle Lupaus toimi isänmaallisuuden sytykkeenä. En ole koskaan ollut näin ylpeä itsenäisestä Suomesta tai sotainvalidien meille jättämästä perinnöstä. Jos nyt syttyisi sota, olisin ilman muuta tekemässä kaikkeni tämän maan eteen. Joku voisi tähän kyllä sanoa, että niin, aika tehokkaasti toimii tuon elokuvan aivopesu. Niin se toimii, jos on toimiakseen. Perinteet ovat minulla ehkä jo valmiiksi verissä ja punaiset mökit maaseudulla saavat minut unelmoimaan kesäpäivistä ja puutarhanhoidosta. Lupauksen sanoma uppoaa siis ehkä niihin, jotka ovat jo valmiiksi suomalaisesta puusta veistettyjä. Niin hyvää puuta.
Pieniin odotuksiini nähden katsomiskokemus oli mahtava. Toisissa olosuhteissa se ei ehkä olisi niin tajunnanräjäyttävä, mutta katsottava elokuva kuitenkin. Suomalaisuus tässä näkyy paitsi aiheena ja kielenä ja miljöönä myös vähän vaisuna käsikirjoituksena, leikkauksena ja kuvauksena. Näyttelijäntyö on myös paikoitellen kömpelöä. Annan kernaasti anteeksi pikkuviat, sillä aihe oli koskettava ja toteutus toimi. Taustalla oli hyvä ajatus. Lisäksi (toisin kuin yleensä kaikissa suomalaisissa elokuvissa) tässä leffassa näyttelijöistä ei tunnista kuin korkeintaan kolmasosan jostain muusta yhteydestä.
Minulle Lupaus toimi isänmaallisuuden sytykkeenä. En ole koskaan ollut näin ylpeä itsenäisestä Suomesta tai sotainvalidien meille jättämästä perinnöstä. Jos nyt syttyisi sota, olisin ilman muuta tekemässä kaikkeni tämän maan eteen. Joku voisi tähän kyllä sanoa, että niin, aika tehokkaasti toimii tuon elokuvan aivopesu. Niin se toimii, jos on toimiakseen. Perinteet ovat minulla ehkä jo valmiiksi verissä ja punaiset mökit maaseudulla saavat minut unelmoimaan kesäpäivistä ja puutarhanhoidosta. Lupauksen sanoma uppoaa siis ehkä niihin, jotka ovat jo valmiiksi suomalaisesta puusta veistettyjä. Niin hyvää puuta.
maanantai 9. heinäkuuta 2012
G.G.
Olen nyt katsellut lähes kaikki Gilmoret, jotka omistukseni piiriin kuuluvat. Kyseessähän on siis yksi parhaista (=laadukkaimmista, hauskimmista ja kiinnostavimmista) sarjoista, joita olen katsonut. Yksi lempisarjojani siis.
Gilmoren tyttöjä on tehty seitsemän tuotantokautta. Kun katsoo sarjan kasvua kokonaisuudessaan, se muodostaa melko tyypillisen sarjan kehityskaaren. Alussa ideat ovat uusia ja hahmot hieman hakusessa, mutta ensimmäisen tuotantokauden lähestyessä loppuaan jokainen vähänkin G.G:n kohderyhmään osuva katsoja on koukussa. Toisella tuotantokaudella ollaan niin sanotusti huipulla: nokkela, populaarikulttuuriviitteitä pursuava dialogi on saavuttanut vakionopeutensa noin 200 kilometriin tunnissa, Lorelailla ja Rorylla on molemmilla tuplasti miehiä, Sookie ja Jackson muuttavat yhteen ja menevät naimisiin...
Kolmannella tuotantokaudella alkaa vähittäinen lasku. Allekirjoittaneelle sitä helpottaa Jessin (Milo Ventimiglia!) ja Dave Rygalskin (Adam Brody!) pyöriminen nuorten kuvioissa. Kolmas tuotantokausi onkin vielä ykköskautta parempaa viihdettä. Kaikki toimii niin kuin pitääkin, kunnes mätkähdetään maha edellä kaudelle neljä. Rory suuntaa askelensa Yaleen, pois Stars Hollowista, pois äitinsä luota. Sinänsä odotettavissa oleva käänne on joidenkin ystävieni mielestä selkeä laskusuhdanteen alku. Onhan se niinkin, mutta neloskausi nyt vielä menee, onhan kaikkia jänniä salasuhteita proffiin (Paris, ah!) ja iskän työkavereihin (oikeastaan en ole koskaan lämmennyt Jasonille, koko juttu Lorelain kanssa tuntui alun alkaenkin lässähtävältä idealta, vaikka toisin todistettiinkin). Ja voi ihanuutta, neloskauden loppu, sitähän me kaikki olemme odottaneet, Luke ja Lorelai!
Homma alkaa kuitenkin hajota käsiin, minkä todistaa vitoskausi. Roryn ja Deanin käsittämätön yhteenpaluu on suoraan sanottuna ällöä. Roryn hahmo alkaa kasvaa tässä vaiheessa selvästi ulos kiltin tytön kuorestaan. Ärsyttävän ihana Logan saapuu ravisuttamaan lisää Roryn identiteettiä ja (thank god) lemppaamaan Deanin vihdoin (Supernatural kutsuu, jeah). Emily ja Richard sopivat riitansa ja uusivat avioliittovalansa. Sitten elämäntilanteiden ja henkilöhahmojen muuttuminen alkaa häiritä katsomista.
Kutoskaudelle tullessa ollaan jo niin käsittämättömässä tilanteessa, ettei tekisi mieli enää tietää ollenkaan, kuinka sarja jatkuu. Ja silti sitä tietysti katsoo. En kyllä suosittelisi. Kuudennen tuotantokauden käsikirjoitukset ovat pelkkää kuraa verrattuna kakkos- tai kolmoskauden ikivihreisiin. Dialogin ja juonenkuljetuksen tasolla. Yäh. Kenen idea oli rikkoa koko sarjaa kantava äidin ja tyttären välinen suhde? Kenen idea oli työntää laastariksi sitä paikkaamaan vanha tuttu Jess? Roryn käyttäytyminen muuttuu radikaalisti vain siksi, että Jess tulee näyttämään naamaansa (ei sillä, muuttuis munki). Seriously. Seiskakaudesta en edes sano mitään. Loppubileet. Aaaagh. Vinkki: lopettakaa sarja vielä, kun paskavesi ei koskettele napaa.
Piirsin ihanan kaavakuvion Gilmorejen kehityksestä. Lisäsin sydämiä nätteyssyistä, mutta se ei auttanut. Lukuohjeet: jos et ole vielä katsonut Gilmorea, katso sitä korkeintaan vitoskauden loppuun, ole hyvä.
Kiitos.
Gilmoren tyttöjä on tehty seitsemän tuotantokautta. Kun katsoo sarjan kasvua kokonaisuudessaan, se muodostaa melko tyypillisen sarjan kehityskaaren. Alussa ideat ovat uusia ja hahmot hieman hakusessa, mutta ensimmäisen tuotantokauden lähestyessä loppuaan jokainen vähänkin G.G:n kohderyhmään osuva katsoja on koukussa. Toisella tuotantokaudella ollaan niin sanotusti huipulla: nokkela, populaarikulttuuriviitteitä pursuava dialogi on saavuttanut vakionopeutensa noin 200 kilometriin tunnissa, Lorelailla ja Rorylla on molemmilla tuplasti miehiä, Sookie ja Jackson muuttavat yhteen ja menevät naimisiin...
Kolmannella tuotantokaudella alkaa vähittäinen lasku. Allekirjoittaneelle sitä helpottaa Jessin (Milo Ventimiglia!) ja Dave Rygalskin (Adam Brody!) pyöriminen nuorten kuvioissa. Kolmas tuotantokausi onkin vielä ykköskautta parempaa viihdettä. Kaikki toimii niin kuin pitääkin, kunnes mätkähdetään maha edellä kaudelle neljä. Rory suuntaa askelensa Yaleen, pois Stars Hollowista, pois äitinsä luota. Sinänsä odotettavissa oleva käänne on joidenkin ystävieni mielestä selkeä laskusuhdanteen alku. Onhan se niinkin, mutta neloskausi nyt vielä menee, onhan kaikkia jänniä salasuhteita proffiin (Paris, ah!) ja iskän työkavereihin (oikeastaan en ole koskaan lämmennyt Jasonille, koko juttu Lorelain kanssa tuntui alun alkaenkin lässähtävältä idealta, vaikka toisin todistettiinkin). Ja voi ihanuutta, neloskauden loppu, sitähän me kaikki olemme odottaneet, Luke ja Lorelai!
Homma alkaa kuitenkin hajota käsiin, minkä todistaa vitoskausi. Roryn ja Deanin käsittämätön yhteenpaluu on suoraan sanottuna ällöä. Roryn hahmo alkaa kasvaa tässä vaiheessa selvästi ulos kiltin tytön kuorestaan. Ärsyttävän ihana Logan saapuu ravisuttamaan lisää Roryn identiteettiä ja (thank god) lemppaamaan Deanin vihdoin (Supernatural kutsuu, jeah). Emily ja Richard sopivat riitansa ja uusivat avioliittovalansa. Sitten elämäntilanteiden ja henkilöhahmojen muuttuminen alkaa häiritä katsomista.
Kutoskaudelle tullessa ollaan jo niin käsittämättömässä tilanteessa, ettei tekisi mieli enää tietää ollenkaan, kuinka sarja jatkuu. Ja silti sitä tietysti katsoo. En kyllä suosittelisi. Kuudennen tuotantokauden käsikirjoitukset ovat pelkkää kuraa verrattuna kakkos- tai kolmoskauden ikivihreisiin. Dialogin ja juonenkuljetuksen tasolla. Yäh. Kenen idea oli rikkoa koko sarjaa kantava äidin ja tyttären välinen suhde? Kenen idea oli työntää laastariksi sitä paikkaamaan vanha tuttu Jess? Roryn käyttäytyminen muuttuu radikaalisti vain siksi, että Jess tulee näyttämään naamaansa (ei sillä, muuttuis munki). Seriously. Seiskakaudesta en edes sano mitään. Loppubileet. Aaaagh. Vinkki: lopettakaa sarja vielä, kun paskavesi ei koskettele napaa.
Piirsin ihanan kaavakuvion Gilmorejen kehityksestä. Lisäsin sydämiä nätteyssyistä, mutta se ei auttanut. Lukuohjeet: jos et ole vielä katsonut Gilmorea, katso sitä korkeintaan vitoskauden loppuun, ole hyvä.
Kiitos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)