Kauneutta supermarketissa

Cashback (2006) on kummallinen komediadraama, joka kannattaa etsiä silmiensä eteen. Se kertoo taideopiskelija Benistä, joka eroaa tyttöystävästään ja alkaa kärsiä unettomuudesta. Sen seurauksena hänelle kehittyy eräänlainen supersankarimainen kyky (hehee). Aika menettää normaalin olemuksensa, ja rakkauden ja kauneuden voi löytää piileskelemästä sekuntien väleistä, kuten leffan tagline toteaa.

Paljastan sen verran, että paljasta pintaa näkyy mielin määrin ja naiskauneus nostetaan aika korkealle jalustalle. Se ei ollut minusta sinänsä häiritsevää, mutta joissain tapauksissa voin kuvitella sen hankaloittavan katsomista.

Supermarketeihin sijoittuvat elokuvat pitävät sisällään usein ihmeellistä kohellusta, niin tässäkin. Öiseen aikaan marketin käytäviä hyödynnetään jos mihinkin toimintaan. Kaupan työntekijät ovat hekin niin isoja persoonia, että ei ihme, jos myös kaunis kukkanen niiden keskeltä kasvaa.

Käsittämättömän hienoja kohtia ja sitten sellaisia, jotka olisi voinut toteuttaa nätimminkin. Perusidea on toimiva ja hahmot mielenkiintoisia ja samaistuttavia. Suhdesotku on tutunmakuinen, mutta tällä kertaa mukana on hauskasti lommoutunut IKEAn pöytälamppu. Hörähtelin sille ääneen, kun se näytti niin koomiselta. (Tästä leffasta oppii myös sen, että ruotsalainen tyttö kannattaa ottaa au pairiksi.)

Komedian lisäksi leffa taitaa myös herkistelyn, joka pääsee siivilleen aina välillä. Ben on taideopiskelijana aika herkkis; syvällisyyksiä päästään kuulemaan hänen suustaan.

Jos olet outo ja tykkäät naisvartaloista ja kaipaat viihdettä ja taidetta elämääsi, tässä on sinulle mahtava pakkaus. Aivan pimeän loistavaa viihdettä.

Hawaijin jälkeläiset

Oscarit nähtyäni halusin jostain syystä tutustua paremmin The Descendants -elokuvaan. Siinä George Clooney esittää Hawajilla asuvaa modernia bisnesisää, jonka vaimo joutuu koomaan. Yllättävä tilanne asettaa perheestään vieraantuneen miehen haastavaan rooliin: tyttäristä pitäisi huolehtia, vaikka he tuntuvat käyttäytyvän tavallistakin huonommin. Kaiken kukkuraksi käy ilmi, että vaimo on pettänyt häntä jo pidemmän aikaa toisen miehen kanssa. 

Tiesin suunnilleen mistä on kyse, kun astelin elokuvateatteriin. Elokuva oli merkitty esitteessä tunnuksilla "komedia ja draama", mutta asia ei mielestäni ollut niin yksiselitteinen. Huomasin kyllä kohdat, joissa olisi ollut tarkoitus nauraa, mutta jotkin niistä olivat niin todellisia, etteivät ne tuntuneet huvittavilta. Toiset kohdat olivat sitten sitäkin hauskempia; erityisesti hahmojen väliset jännitteet loivat paljon huvittavia tilanteita.

En ollut tutustunut paljoakaan hawaijilaiseen kulttuuriin ennen tätä. Hawaiji oli minulle tyttöjä jossain saarella tanssimassa kaislahameissa ja leit kaulassa, ikuiset bileet ja auringonpaistetta aina. Sellainen paikka, jonne vain rikkailla on varaa matkustaa, paratiisi. Hienosti tällaiset ajatukset kumoutuivat ja kulttuurin kuva piirtyi realistisemmaksi Descendantsien myötä. Avartavaa siis.

Musiikki oli paikallista, kuten odottaa sopii. Pidin siitäkin. Tuli mieleen iso poika Israel Kamakawiwo'ole, jonka laulelut sateenkaarista ja ihanasta maailmasta valloittivat sydämiä ja radioaaltoja vähän aikaa takaperin.

Clooney oli ehdolla parhaan miespääosan Oscariin suorituksellaan tässä elokuvassa. Hänen näyttelemisensä olikin mielestäni vahvaa ja todentuntuista, väkevän uskottavaa. Yhdyn kuitenkin Akatemian mielipiteeseen siitä, että joku muu ansaitsee kyseisen Oscarin ennen Clooneyta: rooli heräsi kyllä eloon ja oli todellinen, muttei antanut mitään suurensuurta uutta. 

Leffakin oli vakavista aiheistaan huolimatta jokseenkin kevyt. Se antoi ajattelemisen aihetta, muttei jäänyt niin sanotusti pyörimään mieleen. Mukava katseltava ehdottomasti ja paljon kauniita ja värikkäitä ihmisiä ja maisemia. Vähän realistisempia kuin ne palmupuiden katveessa lanteitaan keinuttelevat tyttöset...

Interactive movies

Olin eilen Arktisen upeeta -elokuvafestivaaleilla katsomassa vuorovaikuttamassa elokuvan kanssa. Huu, miten kivaa! Kyseessä oli siis vuorovaikutteinen elokuva -tekniikka, jossa elokuva vaatii yleisön panoksen edetäkseen. Vuorovaikutteisuus leffan kanssa saattaa olla huutamista, taputtamista tai valon kuljettamista kädestä käteen. Näin vaikutetaan elokuvan kulkuun esimerkiksi päättämällä hahmojen tulevaisuutta tai vaikkapa valitsemalla elokuvan tyylilaji.

Kyseinen näytös piti sisällään monta lyhyttä leffaa, joista jokaisessa hyödynnettiin jotain interaktiivisen elokuvan tekniikkaa. Ensin yleisölle esiteltiin lammas, joka reagoi siihen, kun soitti valkokankaalla olevaan numeroon. Haha. Yksinkertaista viihdettä yksinkertaiselle yleisölle.

Tapahtuman hämmentävä juontaja (ja elokuvien ohjaaja) Teijo Pellinen aloitti haastattelemalla yleisön edustajia (mm. minua) tutustumisen varjolla. Hänen kysymyksensä olivat todella triviaaleja (lempivärejä ja -juomia), mikä pani ihmetyttämään, mutta yleisö oli todella helppo ja naureskeli tälle(kin) tempaukselle. Kun muutamat yleisön edustajat olivat saaneet mutista mikkiin englantia, päästiin asiaan.

Escape from Jyväskylä oli harjoituksenomainen aloitus lyhytfilmeille. Siinä yleisön piti huutaa kannustusta järvellä hiihtäjälle ja soutajalle, kun horisonttiviiva alkoi kallistua niin, etteivät he päässeet eteenpäin. Kannustus siis kirjaimellisesti vei tapahtumia eteenpäin.

Luminen suomalaisversio länkkäreistä laittoi kaksi poromiestä vastakkain. Yleisön piti kierrättää sinistä ja vihreää valonlähdettä joukossaan oikeaan kohtaan ruutua, jotta kamppailijat saivat hitpointseja. Viihdyttävää, kun kuva vaihtui aika tiuhaan, eikä valo kerinnyt olemaan samassa kädessä kovin montaa sekuntia.

Näytös sisälsi "valmiiden" leffojen lisäksi myös työpajassa tehtyjä. Erityisen hauskana mieleen niistä jäi Squeaking Birthday, jonka interaktiivisuus perustui ilmapalloilla tehtävään vinkuvaan ääneen. Voi, miten hauskaa oli vinguttaa ilmapalloja, jotta lyhytelokuvan päähenkilö ei putoaisi parvekkeelta. Ylipäätään luvan (ja tarkoituksen) kanssa pallojen vinguttaminen oli mielettömän hauskaa isolla porukalla.

Toinen hauska yksilö oli elokuva, jonka tyylilajiin saimme yleisönä vaikuttaa. Valittavana oli neljä erilaista elokuvalajia, jotka vaihtelivat kohtauksittain. Toteutus oli todella onnistunut. Huutoäänestyksen mukaan vaihtuva tyylilaji, ai että, kerrassaan humoristista katsottavaa. Tähän vaikutti ehkä myös ryhmän sisäinen kemia ja tyylilajien ylivetojen ymmärrys.

Leffojen joukkoon oli päässyt myös romanttisempi söpöily, jossa yleisön äänekkyys vaikutti siihen, saivatko poika ja tyttö toisensa. Piti esimerkiksi kannustaa poikaa tekemään aloite ja viemään tytölle viesti. Jostain syystä kannustimme pojan yhdessä vaiheessa ryyppäämään, joten parin kohtalo ei ollutkaan niin selvä kuin olisi voinut olla.

Mahtava yllätys lyhyiden pätkien välissä oli I-Spy, jonka agenttitarinan sekaan oli eksynyt ennalta tuttuja henkilöitä. Agentille nimittäin soitin mm. minä! Alussa hämmentävillä kysymyksillään yleisöä kikatuttanut Teijo olikin tehnyt salaisen operaation Chrisin (Hales, toinen vv-elokuvien ohjaajista) kanssa. Kaikki haastatellut yleisön edustajat esiintyivät myös elokuvassa erinäisissä rooleissa. Minun roolini oli lopulta aika jännä, ja haha, ratkaisevakin. Kyllä nauratti.

Pari tuntia kaikkia viihdyttäneet leffat panivat yleisön koville, mutta fiilis oli aivan loistava. Pois lähtiessä leffoista ja interaktiivisuudesta riitti puhuttavaa pitkälle iltaan. Suosittelen kaikille leffojen kanssa vuorovaikuttamista, ne tarjoavat aivan erilaisia kokemuksia yleisön suhteesta valkokankaaseen.

50/50

Kävin vihdoin katsomassa elokuvan, joka olisi pitänyt nähdä jo kauan sitten; Jonathan Levinen ohjaaman 50/50. Odotettuani tä(l)tä leffa(lt)a aika paljon, se oli lopulta aikakiva kasi plus. Parasta antia oli Joseph Gordon-Levitt ja soundtrack.

Elokuva on kyllä hyvinkin katsottava, en kiistä sitä, mutta odotin ehkä liikoja. Kyseessä on siis nuoren miehen elämä, jonka mullistaa yllättävä syöpädiagnoosi. Pidin kovasti Adamista päähenkilönä. Hahmo on tunteettomuudessaan ("I'm perfectly fine!") ja tunteellisuudessaan aito. Sen sijaan parhaana kaverina mukana hyppivä ja ryyppäävä Kyle on vastenmielinen (tai sitten vain ärsyttävä), joskin hauska. Hänen suhteensa Adamiin jäi minulle arvoitukseksi ja hieman hämmentäväksi. Osaltaan se myös sekoitti Adamin hahmoa, jolla tuntui Kylen takia olevan liian monta erilaista puolta (vrt. jos Kyle olisi ollut enemmän sellainen kuin Adam, enemmän peili).

50/50 sijoittuu nätisti nykyaikaan ja on kaikin puolin realistisen oloinen. Pidin siitä, miten Adam elää todellisuudessaan. Toimii. Hahmon epäloogisuudet selittyvät ehkäpä sillä, että Gordon-Levitt on napattu pääosaan produktiosta väistyneen James McAvoyn tilalle viikkoa (!) ennen kuvauksien alkua.

Lisää olisin toivonut Adamin isästä. Hän jäi piiloon ja äidin varjoon monessa kohtaa vain koska esiteltiin sairaana, joka ei ymmärrä ihan kaikkea aina. Tuntui aliarvioimiselta, ja viimeinen kohtaaminen ennen leikkausta antoi vieläpä ymmärtää, että isä-poika-suhteessa olisi ollut enemmänkin kerrottavaa...

Mukana castissa on myös Anna Kendrick, joka esittää Adamin aloittelevaa terapeuttia. Jälleen sellainen hahmo, joka on virheineen niin lihaa ja verta, että jes. Muistin koko ajan hänet jostain samantyylisestä hahmosta, mutta vasta kotona pääsin tarkistamaan, missä leffassa olen hänet nähnyt. Se oli Up in the Air (2009). Hieno leffa sekin, suosittelen. 

Mutta siihen nannaosuuteen: MUSIIKKI! Ou jee, millaista settiä. Tuli mieleen 500 Days of Summerin soundtrack (ehkä myös Josephin takia, kröhm, koska ei se oikeastaan ole kovin samanlainen). Vai mitä sanotte tästä:

• Jacuzzi Boys – Bricks or Coconuts
• John Fumo – Midnight Blue
• Radiohead – High and Dry
• The Walkmen – New Country
• Bee Gees – To Love Somebody
• The Aggrolites – Work To Do
• The Sideway Runners – Turn It Down
• Mr. Little Jeans – Angel (Rac Remix)
• The Diplomats of Solid Sound – Soul Connection
• Gerry Rafferty – Days Gone Down / Still Got The Light In Your Eyes
• Roy Orbison – Crying
• Liars – The Other Side of Mt. Heart Attack
• Pearl Jam – Yellow Ledbetter