Nokkela tarjoilijafarssi Tšekistä

Hehehe. Jos olet vailla älytöntä kohelluselokuvaa, joka viihdyttää rasittamatta liian montaa aivosolua, tutustu tšekkiläisten suosikkikomediaan Run, waiter, run! (Vrchní, prchni!, 1981). Ladislv Smoljakin ohjaama leffa kuuluu kyllä nokkelimpien näkemieni farssien joukkoon. Elokuva kertoo kirjakaupan omistajasta, joka kärsii perheineen rahaongelmista. Ratkaisu ja vastaus kaikkiin probleemiin löytyy humalaisen suusta: "Näytät tarjoilijalta!"

Lupsakka, naisiinmenevä kirjakauppias alkaakin esiintyä tarjoilijana poistuen paikalta aina tilanteen käydessä liian kuumottavaksi. Asiakkailta kerätyt rahat menevät tietysti omaan taskuun. Idealtaan kutkuttava leffa ojentelee itseään sopivasti niin, että välillä katsoja saa nauttia älyttömistä ratkaisuista, jotka johtavat toinen toistaan omituisempiin tilanteisiin, välillä päästään mukaan päähenkilön fantasiamaailmaan, jossa jokainen naisolento on potentiaalinen kumppani. 

Olen yllättynyt siitä, miten hyvänä elokuvaa pidin, sillä ko. genre ei ole suosikkejani. Huomasin kuitenkin nauravani yhä enemmän ja aina vain kovempaa, mitä pidemmälle leffaa katselin. Nautin paljon musiikista, joka tuki tunnelmaa. Korviin jäi kaikumaan allaolevassa pätkässäkin soiva biisi. Alkuhämmennyksen jälkeen elin elokuvassa mukana aina äärettömyyksiin yltyvään loppuun saakka. Hyvin kuljetettu tarina, sanoisin. Ja kuulemma perinteinen tšekkiläinen loppu.

Jk. Tekijöiden mukaan leffa perustuu tositapahtumiin. Tiedä häntä, mutta hauska se on joka tapauksessa.

Aika Prahassa

Pentti Saarikosken romaani Aika Prahassa (1967) on hämmentävä teos. Se on ikään kuin päiväkirja, jonka sivut ja virkkeet tornado on laittanut uuteen järjestykseen. Aikajatkumon rikkominen tuo kuitenkin yllättäen tekstiin proosamaisuutta, sillä se on paikoitellen tietoinen tulevasta.

Koska romaani on kirjoitettu hyvin pitkälle tajunnanvirran mukana seilaten, sen lukemiseen täytyy totutella hetkinen. Minäkertoja, jonka helposti lukiessaan mieltää itse Pentiksi, on Prahassa selvittelemässä sydäntään ja päätään. Hän pohdiskelee rakkauteen, elämään ja kuolemaan, politiikkaan, ihmisiin ja muistoihin liittyviä teemoja arkisen viehkeästä vinkkelistä. Ohessa hän tuntuu elävän aikamoista taiteilijaelämää naisineen. Ajallisesti kirja sijoittuu vuosiin 1966–1967, mikä on mielenkiintoista historiallisestakin näkökulmasta, sillä niin sanottu Prahan kevät alkoi sen jälkeen tammikuussa 1968.

Lukukokemustani lienee parantanut se, että luin kirjan Prahassa. Ymmärrän Saarikosken avulla Prahasta jotain uutta, ja myös toisin päin. Saarikosken teksti liittyy nyky-Prahaan mielenkiintoisella tavalla. Esimerkiksi ratikat, jotka yhä leimaavat kaupunkikuvaa, esiintyvät paljon Saarikoskenkin tekstissä. Nykyisin ratikoita on kuitenkin jo kolmenlaisia (vanhimmat niistä juuri samoja, joista kirjassa puhutaan), eikä niissä enää ole lipuntarkastajia, jotka rei'ittäisivät matkustajien lippuja. Pienten asioiden palapelinä historiallinen ja nykyaikainen Praha leikittelevät keskenään.

Kuten Matti Paavilainen toteaa HS:n kirja-arvostelussa vuodelta 1967, "[s]keptikolle tai miltei mille tahansa yksipuoliselle tarkastelijalle tämä kirja on hyökkäyksille avoin ja miltei puolustuskyvytön". Välillä tekstin älyttömyyksille tekee mieli ärjyä, mutta lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että kirja on absurdiudessaankin mielenkiintoinen ja täynnä viisauksia. Teosta tekee mieli siteerata jatkuvasti. Seuraavat katkelmat puhukoot puolestaan.

"Tässä paikassa on lampun varjokin sen kuva, mitä minä etsin."

"Enää ei ole mitään kohokohtia, ei jouluja, ei lomia, ei ensimmäistä rakkautta, ei mitään mitä odottaisi, elämä on yhtä kaupunkia, jonka laitamille syntyy uusia kaupunginosia, mutta yhä harvemmin jaksaa lähteä tutuksi tulleista paikoista katsomaan uusia ja tapaamaan ihmisiä, joita on päivä päivältä enemmän ja joista päivä päivältä tuntee pienemmän osan. Kuolemaa ei ole vaikea ajatella, mutta on vaikea kuvitella, miltä tuntuu olla kuollut, niin kuin on vaikea kuvitella avaruutta, että se ei koskaan lopu, tai ehkä se loppuu johonkin."

"Hän sanoo, että minun tuli käyttäytyä kuin herrasmies, mutta kyllä minä tiedän ettei hän pitäisi siitä. Nykyisin herrasmiehiä on niin paljon, että barbaarilla alkaa olla paremmat mahdollisuudet. Minä en tosin ole mikään barbaari, mutta esitän sellaista osaa, eikä se ole mitään teeskentelyä."

Ylistys Richard Parkerille ja muille tiikereille

Lukuharrastus jää opiskellessa harmittavan paljon sivuun, sillä luettua tulee jo muutenkin niin paljon. Tänä kesänä päätin lukea vähintään kolme romaania, joita en ole ennen lukenut. Lukemistani kirjoista vaikuttavin kokemus oli Yann Martelin läpimurtoteos Piin elämä (Tammi 2003).

Piin elämä kertoo intialaisesta nuorukaisesta Pii Patelista, jonka perhe lähtee rahtilaivalla Kanadaan paremman elämän toivossa. Laiva kuitenkin uppoaa yllättäen jättäen jälkeensä vain yhden pelastusveneen – sen jossa kyyhöttävät hyeena, oranki, seepra, bengalintiikeri ja järkyttynyt Pii. Tämä on vasta alkua uskomattomalle meriseikkailulle, joka on kerrottu elämänvärejä säästelemättä.

http://magesticarnivors.tumblr.com/

Yann Martel kertoo tarinan pohdiskelevan ja itsensä kanssa tasapainoisen Piin suulla. Romaani käsittelee uskonnollisia teemoja ja sekoittaa ne hyvin kiinnostavalla tavalla eläintieteeseen (fiktion faktaan). Tällä tavalla päästään kiinni myös Intiaan, jossa uskonto ja eläimet elävät kaikkia ilahduttavassa symbioosissa. Pii on eläintarhan pitäjän poika, eli eksoottiset eläimet ovat hänelle arkipäiväisen tuttuja (vaikka eläimiä ei voikaan koskaan tuntea läpikotaisin, ovathan ne eläimiä). Sama poika on myös kaikkiruokainen uskontojen suhteen: hän on harras hindu, kristitty ja muslimi ("En käsitä, miksi en voisi olla niitä kaikkia"), mikä aiheuttaa hämmennystä vanhemmissa, mutta syvää tyytyväisyyttä Piissä.

Uskonnollisuus teemana pelottaa minut useimmiten luotaan, mutta tässä kirjassa se tuodaan lukijan lähelle vaivihkaa, vähittäin tarjoten, esitellen. Uskontoja ei tuputeta, vaan lukija pääsee näkemään niiden samankaltaisuudet ja erot uteliaan Piin silmin. Pii saa uskonnot tuntumaan helpolta ja olennaiselta osalta elämää. Samalla ne maagistuvat niin, että alkaa tehdä jo mieli ostaa rukousmatto ja perustaa pieni alttari yöpöydälle.

Zoologia tuodaan sekin esiin arkisena osana Piin todellisuutta. Eläinten käyttäytymistä ja kasvattamista käsittelevät jaksot kirjasta olivat herkkua. Suorastaan ahmin kappaleita, joissa kerrottiin eri lajien reviirikäyttäytymisestä ja eläintarhojen toiminnasta. Olen sen verran kettutyttö, että olen karttanut eläintarhoja mustavalkeista syistä. Luettuani tämän teoksen ymmärsin asioita monipuolisemmasta perspektiivistä ja suorastaan syöksyin Korkeasaareen tarkkailemaan häkkinsä reunoja kiertävää tiikeriä. (Vau.)

SEURAA JUONIPALJASTUKSIA!!!

Pii käy odysseiansa aikana leväsaarella, joka mielestäni edustaa tyylikkäimmillään romaanin maagista realismia. Martel on tehnyt romaaninsa niin, että lukija uskoo esipuheesta alkaen lukevansa tositarinaa. Tiikerit ja muut uskomattomuudet ovat tarinan todellisuudessa vielä selitettävissä, mutta leväsaaren mysteeri tuntuu jopa tarinan sisällä käsittämättömältä: eihän se voi olla totta! Seuraa Ahon Rautatiehen verrattavissa oleva uskomattomuuden kokemus, liikutaan käsityskyvyn rajoilla – kuinka tässä maailmassa voisi olla olemassa sellaista? Rautapellillä päällystettyä tietä pitkin liikkuva höyryvene? "Lihansyöjäpuita? Kalaa syövää levää joka tuottaa makeaa vettä? Puissa asuvia vesijyrsijöitä?"

Kokemus on erilainen realistiseen maailmaan sijoittuessaan kuin fantasiakirjallisuuden sisällä. Fiktiivisessä todellisuudessa omituisuudet pystyy hyväksymään osana sen maailman lakeja. Tässä leväsaari ihmishampaineen sysätään lukijan silmille yllätysmomenttina; sitä ei osaa odottaa meidän todellisuudessamme, ja se säikäyttää, laittaa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä. Vaikutus on suuri. Maaginen realismi iskee kulman takaa. Sillä on terävät kynnet ja luita murskaavat leukaperät.

Uskon Martelin kirjoittaneen teoksen nimenomaan faktan ja fiktion suhteesta, mihin viittaa myös tarinan päätösosa, jossa kirjailija istuttaa lukijan mieleen epäilyksen siemenen. "'Eikö mikä tahansa asia muutu aina kerrottaessa tarinaksi?' -- 'Eikö jonkin asian kertominen – sanojen käyttö millä kielellä tahansa – ole jo sinänsä ikään kuin keksimistä? Eikö tämän maailman katsominenkin ole ikään kuin keksimistä?'" Kirja tuntuu sanovan, ettei todellisuutta olekaan olemassa juuri sellaisena kuin me sen käsitämme, aistimme.

Jotkin hahmot, kuten herra Kumar ensimmäinen taistelevat tätä vastaan: "'Meillä ei ole mitään syytä mennä tieteellisen todellisuuskäsityksen ulkopuolelle eikä mitään syytä uskoa muuta kuin omien aistiemme todistusta.'" Teoksessa uskonto asetetaan juuri tähän asemaan: mitä muuta se oikeastaan on kuin uskomista johonkin suurempaan, asiaan jota ei voi aistia millään. Kumar jatkaa: "'Kirkas äly, tarkka erittelykyky ja jonkinvertainen tieteellinen tietämys osoittavat uskonnon taikauskoiseksi hölynpölyksi.'" Ja silti Pii uskoo, moninkertaisesti. Minäkin, vaikka ehkä tarinoihin enemmän kuin Jumalaan.

JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYVÄT.

Piin elämä on kirjoitettu äärimmäisen taitavasti. Martelilla on lukija kynsissään, vaikka tapahtumat saattavat olla hyvinkin vähissä (mitä nyt pelastusveneessä oikeastaan edes voisi tapahtua). Perusasetelma tiikereineen on tietysti jännittävä, mutta 227 päivää veneessä on silti 227 päivää veneessä. Tarina pitää otteessaan siitä huolimatta. Se on kokonaisuudessaan oikeastaan ylistys tarinankerronnalle. Vertasin lukukokemusta Téa Obrehtin Tiikerin vaimoon (WSOY 2012), joka rakentuu sipulimaisesti tarinoita limittäen niin, ettei synny yhtäkään toimetonta hetkeä. Myytit, tarinoiden juuret, ulottuvat syvemmälle kuin voisi uskoakaan. Kaikki tarinat ovat pohjimmiltaan lähtöisin samasta pohjavedestä, joka pulppuaa nykyiselle aikatasolle syvältä maan uumenista.

Tiikerin vaimon valitsin luettavakseni valehtelematta vain, koska olin juuri päässyt irti Piin elämästä ja kaipasin lisää tiikereitä. Obrehtin kirja kertoo sodasta ja sen seurauksista, syvällä vellovista uskomuksista, tarinoista ja ihmisistä. Kirjasta saa jälleen uuden näkökulman sodanaikaiseen elämään. Sota ja tapahtumapaikat on kuitenkin etäännytetty niin, ettei lukija osaa sijoittautua kartalle tai aikajanalle tiettyyn kohtaan, mikä on hyväkin. Tiikeri esiintyy kirjassa monien uskomusten kohteena ja monen tarinan alkuunpanijana ja lisäsytykkeenä. Se on tämän tarinan maaginen osa. Tai ainakin yksi niistä.

Minäkertojana romaanissa on nuori nainen, Natalia, joka on perinyt isoisältään kaksi tarinaa ja lääkärin ammatin. Nykyajan tasolla romaani ei käsitä kuin muutaman päivän mittaisen jakson, mutta se sukeltelee muiden aikakausien tarinoissa niin pitkälti, että happeakin välillä kaipaisi. Obreht pidättelee tarinoidensa punaista lankaa itsellään niin pitkälle kuin pystyy. Kun hän lopulta ojentaa tarinoihin hukkuvalle pelastusrenkaan, on lukijan itsensä tehtävä ajattelutyö loppuun. On mahtavaa, miten taitavasti Obreht käyttelee tarinankutimia, miten upeasti hän luo myyttejä, miten syviä ovat tarinat, kun niihin lisää toisen ja kolmannen kerroksen. Ja lisätäänpä vielä se, jossa itse saa tehdä tulkinnat ja nostaa ne niin korkealle kuin lystää. Vähän sama Piin elämän kanssa.

Voi, miten rakastan hyviä tarinoita!

Mitä noiden talojen takana on?

Kuulin tänään, kuinka kaksi suihkaria ylitti asuntoni. En muista koskaan ennen kuulleeni sellaista, en edes rallien aikaan. Sen lisäksi, että ajatukseni lensivät niiden mukana tulevaisuuteen ja kaukomaille, aloin miettiä, miten pitkälle pitäisi matkustaa löytääkseen jotain uutta ja ihmeellistä.

Suhteellisuuskysymyksenä onkin tänään: missä kulkee tutun ja vieraan raja? Kunnollinen tutkija aloittaisi tutun ja vieraan määrittelystä. No. Tuttu on sitä, minkä tuntee kuin omat taskunsa. Vieras on jotain, mitä ei osaisi yhdistää oikeaan kohtaan palapelissä tai jonka nähdessään olisi uutuudenviehättynyt. Tarpeeksi väljät määritelmät mahdollistavat mukavasti tutkimuksen jatkumisen.

Aloitetaan mielikuvaharjoituksella. Kuvittele olevasi itsellesi tutuimmassa paikassa maan päällä (tai allakin, jos niin haluat) ja tarkastele sitä mielesi silmin. Yleinen mielikuva tutusta paikasta on helppo luoda; vähän haastetta tuovat ne yksityiskohdat, joita harvemmin katselee tai kuuntelee. Pienemmätkin asiat saa kuitenkin aseteltua tuttuun paikkaan, kunhan keskittyy. Kuvitellaan sitten, että lähdet kulkemaan pois tästä tuttuudesta. Kuinka pitkälle mielesi kuvat riittävät? Miten kauan pystyt luettelemaan yksityiskohtia, kuvailemaan keskimääräistä tuntua tai maalaamaan hataraa vesivärikuvaa päässäsi?

Lähdepä sitten oikeasti liikkeelle paikasta, jonka koet itsellesi arkipäiväisen tutuksi. Pyri pitämään katseesi niissä kohdissa, joita et normaalisti tulisi katsoneeksi, kuulosi kiinni pienimmissäkin hiiskauksissa ja muutkin aistit mahdollisimman hereillä. Miten pitkään pystyt kulkemaan, ennen kuin tutusta tulee vierasta? Mikä kaikki on uutta tai vierasta? Missä kulkee kotikaupunkisi raja? Tiedätkö mitä noiden talojen takana on?

Vieraus voi asua aivan lähellä meitä. Se voi piillä meissä itsessämme, jos niin halutaan ajatella. Jos kuitenkin ajatellaan itsemme ja kotimme tutuksi, niin mistä alkaen voi sanoa vieraan maan alkavan? Kuinka pitkälle pitää matkustaa, jotta tuntee olevansa niin sanotusti täysin ulalla? Voiko ihmisen hallussa olla koskaan enempää kuin määrän verran tuttuja paikkoja?

Runo päivässä pitää kirjallisuuden opinnot loitolla

Suoritan parhaillaan kotimaisen lyriikan kurssia, jolle lueskelen erinäisiä suomalaisia runoteoksia ja kirjallisuushistoriaa. Lukiessani minulle on iskenyt runohimo, joka ei ole ottanut tyyntyäkseen: lukisin ja analysoisin paljon enemmän kuin on tarpeen (tai järkevää) ja itsekin tekee kovin mieli raapustella muistikirjaan. Niinhän sitä sanotaan, että lukemalla oppii kirjoittamaan...

Joka tapauksessa sain idean näistä loppumattomista runoista. Moni teoksista vaatisi nimittäin parempaa paneutumista ja enemmän ajatusta kuin olen niille antanut. Tätä edistäisi runojen lukeminen yksittäisinä taideteoksina, jotka puhuisivat vain omasta puolestaan, eivätkä jäisi muiden väliin puristuksiin kiireessä skimmattaviksi. Jos joka päivä lukisi yhden runon ja makustelisi sitä kaikessa rauhassa, saisi siitä paljon enemmän irti. Itse yhdistäisin tällaisen runo päivässä -lukemisen aamiaishetkeen, jolloin olen virkeimmilläni: nauttisin päivän runon teekupposen kera.

Maalailtuani visioni kanssa kotvan verran ymmärsin, että ideanhan voisi leväyttää saman tien koko kansan ulottuville. Kuka estää minua lukemasta runoja julkisesti netissä? Onhan se jo valmiiksi pullollaan mietelauseita tai pupuja joka päivälle, mutta entäpä sulosointuiset ja räväyttävät lyriikat? Löysin googlaamalla vain muutaman runo päivässä -sivuston, mutta ne eivät vaikuttaneet kovin aktiivisilta. Niinpä nousen paikkaamaan tätä puutetta ainakin 30 päivää kestävällä haasteella: lue ja jaa joka päivä yksi runo. Ei samoja runoilijoita, se olisi tylsää. Välttelen sitä viimeiseen asti. Mukaan saattaa livahtaa juuri nyt lukemistoon kuuluvia runoja tai sitten jotain ihan muuta. Mieluusti juttelen mukaan päässeistä runosista jotain, jos ajatuksia herää.

Haastan siis sinutkin mukaan, arvon lukija, täältä pesee!

Ei roska vaan hyötyjäte

Vierailin vastikään tuttavaperheeni luona. Kiireettömän vierailun aikana tulin nauttineeksi useamman aterian heidän kanssaan ja pyörineeksi myös keittiössä apukäsinä. Perheen elämisen rytmi ja tavat tulivat aiempaa tutummiksi, kun heidän kanssaan vietti pidemmän aikaa.

Se, mikä tavoissa järkytti minua, oli roskien lajittelun olemattomuus. Olen jo pienestä pitäen tottunut siihen, että kaiken voi kierrättää. Parhaassa tilanteessa roskalaatikoita on meillä ollut viisi ja niiden lisäksi on kerätty palautuspulloja, pattereita ja lääkkeitä omiin laatikoihinsa ja kasseihinsa. Biojätteet on kompostoitu, poltettavat poltettu, lasi-, kartonki- ja metallijätteet eritelty...Vasta siinä vaiheessa, kun muutin pois kotoa, ymmärsin, ettei lajittelu ole kaikille yhtä itsestäänselvää kuin minulle (way to go).

Asuin kämppiksen kanssa, joka ei ymmärtänyt kierrättämisen päälle. Hänelle oli yksi ja sama, vaikka kaikki roskat laitettaisiin samaan pönttöön (!). Ensimmäiset yritykset selittää jokaisen ihmisen vastuuta maailman tilasta ja pienimmillään roskien lajittelusta kaikuivat kuuroille korville. Siinä vaiheessa, kun aloin perustaa roskakaappiimme biojätettä, lasinkeräystä, pahvijätelootaa ja metalliroskapussia, sain osakseni alkuun huvittuneita ja vähän ärsyyntyneitäkin katseita, mutta lopulta sain tehtyä kompromissin, jossa lasi- ja metalliroskat menivät edelleen sekajätteeseen ja muut lajiteltiin.

 

Kaikessa yrityksessäänkään roskaelämämme kämppikseni kanssa ei ottanut toimiakseen, ja opin myös huomaamaan kuinka ekohenkinen olen veden- ja sähkönkuluttajana. En ollut tiedostanut tällaista puolta itsessäni ennen (jos ei lasketa teini-iän mustavalkeita kettutyttövuosia). Koska kämppikseni edusti näissä asioissa hälläväliä-asennetta, oli minunkin annettava periksi aika monissa mieltäni kaihertavissa seikoissa. Opin relaamaan niin ympäristön kanssa kuin muutenkin.

Tämän jälkeen olen kuitenkin asunut pidemmän aikaa jo itsekseni ja päätynyt takaisin aika lailla samoihin kierrätyskuvioihin kuin missä olin vielä kotona asuessani. Niinpä tuttavaperheen luona kyläillessäni sokki oli suuri, kun biojätteet ja metallijätteet ja lasipurkit ja sekalainen muovijäte pudotettiin kaikki samaan pussiin. En kehdannut ottaa aihetta puheeksi, mutta aloin jälkikäteen miettiä sitä, miten suomalaiset oikeastaan kierrättävät.

Tilastokeskuksen vuonna 2006 tekemän tutkimuksen mukaan jätteiden lajitteluun ja kierrätykseen oli erittäin valmiita 64 ja melko valmiita 27 prosenttia suomalaisista. Tilastoista ilmenee myös, että jos erilaisia jäteastioita on tarjolla, niiden käyttö lisääntyy. Esimerkiksi jos taloyhtiöllä on yhteinen lehtienkeräyspiste, vanhoja lehtiä viedään ahkerasti kierrätykseen. Lehtiä kierrätetäänkin suomalaisten keskuudessa yleisesti. Jopa 95% kerrostaloissa asuvista kierrättää lehtiä säännöllisesti. Se on kiva tietää, ja empiirinen tutkimusaineistoni tukee tätä. Mutta entäs ne seka- ja biojätejutut?

Suomalaisista noin joka toinen kerää biojätteen erilliseen astiaan (+7%, jotka tekevät sen joskus). Perheissä ei ole yhtä yleistä kerätä biojätettä kuin pientalouksissa, haa! Myös se, asuuko kerros- vai pientalossa vaikuttaa biojätteen keräämisprosenttiin; kerrostaloissa kun useasti on biojäteloota. Tämän perheen pihassa sellaista ei ollut, ja koska he asuvat omakotitalossa, tulisi heidän joko hankkia komposti tai kuljettaa kertyneet biojätteet erilliskeräyspisteeseen. Ehkä käytännön kysymykset ovatkin tässä tapauksessa voittaneet ympäristön.

On mielenkiintoista nähdä kolikon kaikki puolet. Ja voihan se olla, että tulevana syksynä en ulkomailla kierrätä niin paljon minäkään. Tahto ei aina ole riittävästi, jos mahdollisuuksia kierrättämiseen ei kerta kaikkiaan ole. Lopuksi vielä vähän erilaista kierrättämistä. Pus.

Lupaus

Katsoinpa vuoden 2005 joulukuussa levitykseen tulleen suomalaisen leffan, joka saa IMDb:n arvostelussa 6.0 tähteä kymmenestä, eli Lotta Svärd -järjestön osittain rahoittaman elokuvan nimeltä Lupaus. (Itselleni tuli heti mieleen, ovatko Käsky ja Lupaus sukua toisilleen jollain tavoin. Eivät ilmeisesti suoranaisesti ainakaan.) Lupaus kertoo Lotta-järjestön toiminnasta toisen maailmansodan aikana. Alun perin tämä ei kuulostanut kovinkaan mielenkiintoiselta. Miksi sitten tartuin tähän leffaan, on erittäin hyvä kysymys. Ehkä koska ajattelin, että tässäpä leffa, joka pitää sanoa nähneensä. Miksi niin on hyvä kysymys sekin.

Pieniin odotuksiini nähden katsomiskokemus oli mahtava. Toisissa olosuhteissa se ei ehkä olisi niin tajunnanräjäyttävä, mutta katsottava elokuva kuitenkin. Suomalaisuus tässä näkyy paitsi aiheena ja kielenä ja miljöönä myös vähän vaisuna käsikirjoituksena, leikkauksena ja kuvauksena. Näyttelijäntyö on myös paikoitellen kömpelöä. Annan kernaasti anteeksi pikkuviat, sillä aihe oli koskettava ja toteutus toimi. Taustalla oli hyvä ajatus. Lisäksi (toisin kuin yleensä kaikissa suomalaisissa elokuvissa) tässä leffassa näyttelijöistä ei tunnista kuin korkeintaan kolmasosan jostain muusta yhteydestä.

Minulle Lupaus toimi isänmaallisuuden sytykkeenä. En ole koskaan ollut näin ylpeä itsenäisestä Suomesta tai sotainvalidien meille jättämästä perinnöstä. Jos nyt syttyisi sota, olisin ilman muuta tekemässä kaikkeni tämän maan eteen. Joku voisi tähän kyllä sanoa, että niin, aika tehokkaasti toimii tuon elokuvan aivopesu. Niin se toimii, jos on toimiakseen. Perinteet ovat minulla ehkä jo valmiiksi verissä ja punaiset mökit maaseudulla saavat minut unelmoimaan kesäpäivistä ja puutarhanhoidosta. Lupauksen sanoma uppoaa siis ehkä niihin, jotka ovat jo valmiiksi suomalaisesta puusta veistettyjä. Niin hyvää puuta.

G.G.

Olen nyt katsellut lähes kaikki Gilmoret, jotka omistukseni piiriin kuuluvat. Kyseessähän on siis yksi parhaista (=laadukkaimmista, hauskimmista ja kiinnostavimmista) sarjoista, joita olen katsonut. Yksi lempisarjojani siis.

Gilmoren tyttöjä on tehty seitsemän tuotantokautta. Kun katsoo sarjan kasvua kokonaisuudessaan, se muodostaa melko tyypillisen sarjan kehityskaaren. Alussa ideat ovat uusia ja hahmot hieman hakusessa, mutta ensimmäisen tuotantokauden lähestyessä loppuaan jokainen vähänkin G.G:n kohderyhmään osuva katsoja on koukussa. Toisella tuotantokaudella ollaan niin sanotusti huipulla: nokkela, populaarikulttuuriviitteitä pursuava dialogi on saavuttanut vakionopeutensa noin 200 kilometriin tunnissa, Lorelailla ja Rorylla on molemmilla tuplasti miehiä, Sookie ja Jackson muuttavat yhteen ja menevät naimisiin...

Kolmannella tuotantokaudella alkaa vähittäinen lasku. Allekirjoittaneelle sitä helpottaa Jessin (Milo Ventimiglia!) ja Dave Rygalskin (Adam Brody!) pyöriminen nuorten kuvioissa. Kolmas tuotantokausi onkin vielä ykköskautta parempaa viihdettä. Kaikki toimii niin kuin pitääkin, kunnes mätkähdetään maha edellä kaudelle neljä. Rory suuntaa askelensa Yaleen, pois Stars Hollowista, pois äitinsä luota. Sinänsä odotettavissa oleva käänne on joidenkin ystävieni mielestä selkeä laskusuhdanteen alku. Onhan se niinkin, mutta neloskausi nyt vielä menee, onhan kaikkia jänniä salasuhteita proffiin (Paris, ah!) ja iskän työkavereihin (oikeastaan en ole koskaan lämmennyt Jasonille, koko juttu Lorelain kanssa tuntui alun alkaenkin lässähtävältä idealta, vaikka toisin todistettiinkin). Ja voi ihanuutta, neloskauden loppu, sitähän me kaikki olemme odottaneet, Luke ja Lorelai!

Homma alkaa kuitenkin hajota käsiin, minkä todistaa vitoskausi. Roryn ja Deanin käsittämätön yhteenpaluu on suoraan sanottuna ällöä. Roryn hahmo alkaa kasvaa tässä vaiheessa selvästi ulos kiltin tytön kuorestaan. Ärsyttävän ihana Logan saapuu ravisuttamaan lisää Roryn identiteettiä ja (thank god) lemppaamaan Deanin vihdoin (Supernatural kutsuu, jeah). Emily ja Richard sopivat riitansa ja uusivat avioliittovalansa. Sitten elämäntilanteiden ja henkilöhahmojen muuttuminen alkaa häiritä katsomista.

Kutoskaudelle tullessa ollaan jo niin käsittämättömässä tilanteessa, ettei tekisi mieli enää tietää ollenkaan, kuinka sarja jatkuu. Ja silti sitä tietysti katsoo. En kyllä suosittelisi. Kuudennen tuotantokauden käsikirjoitukset ovat pelkkää kuraa verrattuna kakkos- tai kolmoskauden ikivihreisiin. Dialogin ja juonenkuljetuksen tasolla. Yäh. Kenen idea oli rikkoa koko sarjaa kantava äidin ja tyttären välinen suhde? Kenen idea oli työntää laastariksi sitä paikkaamaan vanha tuttu Jess? Roryn käyttäytyminen muuttuu radikaalisti vain siksi, että Jess tulee näyttämään naamaansa (ei sillä, muuttuis munki). Seriously. Seiskakaudesta en edes sano mitään. Loppubileet. Aaaagh. Vinkki: lopettakaa sarja vielä, kun paskavesi ei koskettele napaa.

Piirsin ihanan kaavakuvion Gilmorejen kehityksestä. Lisäsin sydämiä nätteyssyistä, mutta se ei auttanut. Lukuohjeet: jos et ole vielä katsonut Gilmorea, katso sitä korkeintaan vitoskauden loppuun, ole hyvä.
Kiitos.

The hills are alive with the sound of music

I will go to the ends of the earth

Löysin juuri fanaattisen Gilmoren tyttöjen ystävän, joka haluaa olla neljäs Gilmore.

My goal in life is to become the 4th Gilmore Girl (3 gilmore girls counting Emily plus me, wow I just did math), and to bring the rest of the world with me.  I want to exemplify the education and well roundedness and style.  I want well roundedness to be a word.
- Lorelei

Tämä nainen (?) tekee juuri sitä, mitä minäkin tekisin, jos en olisi näin laiska. Hän on listannut kaikki sarjassa esiintyvät kirjat, elokuvat, bändit ja tv-sarjat aikomuksenaan tutustua niihin. Hän pukeutuu kuin Lorelai ja lukee Roryn kirjoja. Kuinka käsittämättömän siistiä ja samalla friikkiä. (Tiedä sitten kuinka tosissaan tässä ollaan, mutta ensisilmäyksellä kaikki vaikuttaa tosifanin tosisekoilulta.)

Gilmoren tytöt on minullekin pitkäaikainen rakkaus; seurasin sarjaa innokkaasti ala-asteikäisestä lukioon. Nyt hyllyni pursuilevat Gilmore-DVD-bokseja. Ostin juuri kaksi kautta lisää ja viimeisiä viedään. Harkitsin pitkään ja vakavasti, haluanko viidettä tai varsinkaan draamaisaa kuudetta kautta, mutta tein silti ostopäätöksen ja iloitsen.

Nyt voisinkin sitten ruveta myös jatkamaan fanaattisen Lorelein jalanjäljissä. Olisiko leffoissa tai kirjoissa ainesta uuteen haasteeseen? 30 päivää aikaa katsoa niin montaa Gilmore-tv-sarjaa kuin mahdollista?

Uutuuksia sunnuntaibiisikokoelmaan

Mukavaa sunnuntaita! Sunnuntai on siitä erikoislaatuinen päivä, että silloin tekee mieli (yleensä vielä iltapäivisin) kuunnella ihan tietynlaista musaa. Tämänhän kekkasi jo Hyvä Veli, jonka sunnuntaibiiseistä olen ennenkin kirjoitellut. Tähän aiheeseen ei kuitenkaan voi kyllästyä, ja ainakin minulle sunnuntaibiisistä on tullut ihan yleisesti käytössä oleva termi: niitä kuuntelen kovasti. Voisi jopa sanoa musiikkimakuni herkkuytimen olevan sunnuntaibiiseissä.

Nyt niitä tulee joka tapauksessa lisää, nam!

 

Lakehouse - Of Monsters And Men

(Olen niin rakastunut tähän bändiin.)

 

Steal His Heart - Emily and The Woods

 

 

Blankets - The Little Unsaid

(Kotikutoiselle musavideolle lämmin sydän.)

Stand Up - Hindi Zahra

E Nan Miam Nuku - El Rego

(Burkina Fasosta ponnistava soul-funk-mies saa sunnuntain letkeäksi.)

Hajatelmia mullan keskeltä

Istutin tänään tomaattia ja paprikaa itämään kevätsiivouksen jäljiltä löytyneisiin ruukkuihin. Tomaatinsiemenet olisi ohjeiden mukaan pitänyt peitellä mullan alle jo maaliskuussa, mutta uskon niiden vielä ehtivän kesäksi kukkimaan. Paprika puolestaan vaatii kukoistaakseen lämpimän ja aurinkoisen paikan (mieluiten kasvihuoneessa), mitä lasitettu parvekkeeni yrittää tänä kesänä esittää. Säädönpoikasia ilmassa, mikä ei ole minulle mitenkään uutta. Toivotaan parasta kasviksille.

Tajusin mullassa hyöriessäni, miten terapeuttista se on. Istuttaessa uutta viherelämää saa konkreettisesti laittaa asioita alulle, ja myöhemmin nähdä omien kättensä jäljen. Tämän maailman terapiaksi kasveinhoito käy erityisesti, koska kätösten teot selviävät vasta viikkojen tai kuukausien perästä. Nyky-yhteiskunnassa kun ollaan niin totuttu nopeuteen kaikilla elämän osa-alueilla: Ruoka pitää saada pikana; se mitä halutaan, ollaan myös totuttu saamaan ihan heti. Jonottamiseen turhaudutaan, koska on kiire, myöhästymisestä rankaistaan niin oppilaita kuin VR:ääkin. Internet on mahdollistanut niin nopean tiedonhaunkin, että kirjaston tietokirjat aakkoshakemistoineen tuntuvat ikivanhalta keksinnöltä. Puutarhanhoito puolestaan ei anna tekijälleen siltä seisomalta muuta kuin likaiset kädet ja multaisia purkkeja. On hienoa, miten se opettaa kärsivällisyyttä. (Tätä laitan lapseni tekemään.)

Mietin ikivanhoja aikoja, jolloin kylväminen ja maanviljely vasta orasti joidenkin pallontallaajien mielessä. Kuka on ollut se aivan ensimmäinen tietäväinen istuttaja ja kuinka hän on ymmärtänyt, että pienenpienet kovat asiat hedelmien ja vihannesten sisällä pitävät sisällään uuden alun? Oliko hän ihmiseksi erityisen utelias ja kiinnostunut kasveista, vai oliko kylvö ja sitä seurannut kasvu ehkä puhdas vahinko? Kuinka näiden asioiden yhteys on ylipäätään keksitty, kun tapahtumien välillä on välttämättä kulunut ainakin jonkin aikaa?

Puutarhurina on hienoa olla osa ikiaikaista viljelijöiden ketjua ja miettiä kaiken alkua. Koska haaveilen joskus saavuttavani täydellisen omavaraisuuden ainakin kasvisten suhteen, toivon viljelijyyteni saavan vähitellen uusia tasoja. Näen portaat, joilla tulen kompastelemaan, mutta joiden päällä kukoistaa unelmien puutarha. Ehkäpä vielä joskus opin ymmärtämään, miten taimille kuiskitaan...

Kauneutta supermarketissa

Cashback (2006) on kummallinen komediadraama, joka kannattaa etsiä silmiensä eteen. Se kertoo taideopiskelija Benistä, joka eroaa tyttöystävästään ja alkaa kärsiä unettomuudesta. Sen seurauksena hänelle kehittyy eräänlainen supersankarimainen kyky (hehee). Aika menettää normaalin olemuksensa, ja rakkauden ja kauneuden voi löytää piileskelemästä sekuntien väleistä, kuten leffan tagline toteaa.

Paljastan sen verran, että paljasta pintaa näkyy mielin määrin ja naiskauneus nostetaan aika korkealle jalustalle. Se ei ollut minusta sinänsä häiritsevää, mutta joissain tapauksissa voin kuvitella sen hankaloittavan katsomista.

Supermarketeihin sijoittuvat elokuvat pitävät sisällään usein ihmeellistä kohellusta, niin tässäkin. Öiseen aikaan marketin käytäviä hyödynnetään jos mihinkin toimintaan. Kaupan työntekijät ovat hekin niin isoja persoonia, että ei ihme, jos myös kaunis kukkanen niiden keskeltä kasvaa.

Käsittämättömän hienoja kohtia ja sitten sellaisia, jotka olisi voinut toteuttaa nätimminkin. Perusidea on toimiva ja hahmot mielenkiintoisia ja samaistuttavia. Suhdesotku on tutunmakuinen, mutta tällä kertaa mukana on hauskasti lommoutunut IKEAn pöytälamppu. Hörähtelin sille ääneen, kun se näytti niin koomiselta. (Tästä leffasta oppii myös sen, että ruotsalainen tyttö kannattaa ottaa au pairiksi.)

Komedian lisäksi leffa taitaa myös herkistelyn, joka pääsee siivilleen aina välillä. Ben on taideopiskelijana aika herkkis; syvällisyyksiä päästään kuulemaan hänen suustaan.

Jos olet outo ja tykkäät naisvartaloista ja kaipaat viihdettä ja taidetta elämääsi, tässä on sinulle mahtava pakkaus. Aivan pimeän loistavaa viihdettä.

Hawaijin jälkeläiset

Oscarit nähtyäni halusin jostain syystä tutustua paremmin The Descendants -elokuvaan. Siinä George Clooney esittää Hawajilla asuvaa modernia bisnesisää, jonka vaimo joutuu koomaan. Yllättävä tilanne asettaa perheestään vieraantuneen miehen haastavaan rooliin: tyttäristä pitäisi huolehtia, vaikka he tuntuvat käyttäytyvän tavallistakin huonommin. Kaiken kukkuraksi käy ilmi, että vaimo on pettänyt häntä jo pidemmän aikaa toisen miehen kanssa. 

Tiesin suunnilleen mistä on kyse, kun astelin elokuvateatteriin. Elokuva oli merkitty esitteessä tunnuksilla "komedia ja draama", mutta asia ei mielestäni ollut niin yksiselitteinen. Huomasin kyllä kohdat, joissa olisi ollut tarkoitus nauraa, mutta jotkin niistä olivat niin todellisia, etteivät ne tuntuneet huvittavilta. Toiset kohdat olivat sitten sitäkin hauskempia; erityisesti hahmojen väliset jännitteet loivat paljon huvittavia tilanteita.

En ollut tutustunut paljoakaan hawaijilaiseen kulttuuriin ennen tätä. Hawaiji oli minulle tyttöjä jossain saarella tanssimassa kaislahameissa ja leit kaulassa, ikuiset bileet ja auringonpaistetta aina. Sellainen paikka, jonne vain rikkailla on varaa matkustaa, paratiisi. Hienosti tällaiset ajatukset kumoutuivat ja kulttuurin kuva piirtyi realistisemmaksi Descendantsien myötä. Avartavaa siis.

Musiikki oli paikallista, kuten odottaa sopii. Pidin siitäkin. Tuli mieleen iso poika Israel Kamakawiwo'ole, jonka laulelut sateenkaarista ja ihanasta maailmasta valloittivat sydämiä ja radioaaltoja vähän aikaa takaperin.

Clooney oli ehdolla parhaan miespääosan Oscariin suorituksellaan tässä elokuvassa. Hänen näyttelemisensä olikin mielestäni vahvaa ja todentuntuista, väkevän uskottavaa. Yhdyn kuitenkin Akatemian mielipiteeseen siitä, että joku muu ansaitsee kyseisen Oscarin ennen Clooneyta: rooli heräsi kyllä eloon ja oli todellinen, muttei antanut mitään suurensuurta uutta. 

Leffakin oli vakavista aiheistaan huolimatta jokseenkin kevyt. Se antoi ajattelemisen aihetta, muttei jäänyt niin sanotusti pyörimään mieleen. Mukava katseltava ehdottomasti ja paljon kauniita ja värikkäitä ihmisiä ja maisemia. Vähän realistisempia kuin ne palmupuiden katveessa lanteitaan keinuttelevat tyttöset...

Interactive movies

Olin eilen Arktisen upeeta -elokuvafestivaaleilla katsomassa vuorovaikuttamassa elokuvan kanssa. Huu, miten kivaa! Kyseessä oli siis vuorovaikutteinen elokuva -tekniikka, jossa elokuva vaatii yleisön panoksen edetäkseen. Vuorovaikutteisuus leffan kanssa saattaa olla huutamista, taputtamista tai valon kuljettamista kädestä käteen. Näin vaikutetaan elokuvan kulkuun esimerkiksi päättämällä hahmojen tulevaisuutta tai vaikkapa valitsemalla elokuvan tyylilaji.

Kyseinen näytös piti sisällään monta lyhyttä leffaa, joista jokaisessa hyödynnettiin jotain interaktiivisen elokuvan tekniikkaa. Ensin yleisölle esiteltiin lammas, joka reagoi siihen, kun soitti valkokankaalla olevaan numeroon. Haha. Yksinkertaista viihdettä yksinkertaiselle yleisölle.

Tapahtuman hämmentävä juontaja (ja elokuvien ohjaaja) Teijo Pellinen aloitti haastattelemalla yleisön edustajia (mm. minua) tutustumisen varjolla. Hänen kysymyksensä olivat todella triviaaleja (lempivärejä ja -juomia), mikä pani ihmetyttämään, mutta yleisö oli todella helppo ja naureskeli tälle(kin) tempaukselle. Kun muutamat yleisön edustajat olivat saaneet mutista mikkiin englantia, päästiin asiaan.

Escape from Jyväskylä oli harjoituksenomainen aloitus lyhytfilmeille. Siinä yleisön piti huutaa kannustusta järvellä hiihtäjälle ja soutajalle, kun horisonttiviiva alkoi kallistua niin, etteivät he päässeet eteenpäin. Kannustus siis kirjaimellisesti vei tapahtumia eteenpäin.

Luminen suomalaisversio länkkäreistä laittoi kaksi poromiestä vastakkain. Yleisön piti kierrättää sinistä ja vihreää valonlähdettä joukossaan oikeaan kohtaan ruutua, jotta kamppailijat saivat hitpointseja. Viihdyttävää, kun kuva vaihtui aika tiuhaan, eikä valo kerinnyt olemaan samassa kädessä kovin montaa sekuntia.

Näytös sisälsi "valmiiden" leffojen lisäksi myös työpajassa tehtyjä. Erityisen hauskana mieleen niistä jäi Squeaking Birthday, jonka interaktiivisuus perustui ilmapalloilla tehtävään vinkuvaan ääneen. Voi, miten hauskaa oli vinguttaa ilmapalloja, jotta lyhytelokuvan päähenkilö ei putoaisi parvekkeelta. Ylipäätään luvan (ja tarkoituksen) kanssa pallojen vinguttaminen oli mielettömän hauskaa isolla porukalla.

Toinen hauska yksilö oli elokuva, jonka tyylilajiin saimme yleisönä vaikuttaa. Valittavana oli neljä erilaista elokuvalajia, jotka vaihtelivat kohtauksittain. Toteutus oli todella onnistunut. Huutoäänestyksen mukaan vaihtuva tyylilaji, ai että, kerrassaan humoristista katsottavaa. Tähän vaikutti ehkä myös ryhmän sisäinen kemia ja tyylilajien ylivetojen ymmärrys.

Leffojen joukkoon oli päässyt myös romanttisempi söpöily, jossa yleisön äänekkyys vaikutti siihen, saivatko poika ja tyttö toisensa. Piti esimerkiksi kannustaa poikaa tekemään aloite ja viemään tytölle viesti. Jostain syystä kannustimme pojan yhdessä vaiheessa ryyppäämään, joten parin kohtalo ei ollutkaan niin selvä kuin olisi voinut olla.

Mahtava yllätys lyhyiden pätkien välissä oli I-Spy, jonka agenttitarinan sekaan oli eksynyt ennalta tuttuja henkilöitä. Agentille nimittäin soitin mm. minä! Alussa hämmentävillä kysymyksillään yleisöä kikatuttanut Teijo olikin tehnyt salaisen operaation Chrisin (Hales, toinen vv-elokuvien ohjaajista) kanssa. Kaikki haastatellut yleisön edustajat esiintyivät myös elokuvassa erinäisissä rooleissa. Minun roolini oli lopulta aika jännä, ja haha, ratkaisevakin. Kyllä nauratti.

Pari tuntia kaikkia viihdyttäneet leffat panivat yleisön koville, mutta fiilis oli aivan loistava. Pois lähtiessä leffoista ja interaktiivisuudesta riitti puhuttavaa pitkälle iltaan. Suosittelen kaikille leffojen kanssa vuorovaikuttamista, ne tarjoavat aivan erilaisia kokemuksia yleisön suhteesta valkokankaaseen.

50/50

Kävin vihdoin katsomassa elokuvan, joka olisi pitänyt nähdä jo kauan sitten; Jonathan Levinen ohjaaman 50/50. Odotettuani tä(l)tä leffa(lt)a aika paljon, se oli lopulta aikakiva kasi plus. Parasta antia oli Joseph Gordon-Levitt ja soundtrack.

Elokuva on kyllä hyvinkin katsottava, en kiistä sitä, mutta odotin ehkä liikoja. Kyseessä on siis nuoren miehen elämä, jonka mullistaa yllättävä syöpädiagnoosi. Pidin kovasti Adamista päähenkilönä. Hahmo on tunteettomuudessaan ("I'm perfectly fine!") ja tunteellisuudessaan aito. Sen sijaan parhaana kaverina mukana hyppivä ja ryyppäävä Kyle on vastenmielinen (tai sitten vain ärsyttävä), joskin hauska. Hänen suhteensa Adamiin jäi minulle arvoitukseksi ja hieman hämmentäväksi. Osaltaan se myös sekoitti Adamin hahmoa, jolla tuntui Kylen takia olevan liian monta erilaista puolta (vrt. jos Kyle olisi ollut enemmän sellainen kuin Adam, enemmän peili).

50/50 sijoittuu nätisti nykyaikaan ja on kaikin puolin realistisen oloinen. Pidin siitä, miten Adam elää todellisuudessaan. Toimii. Hahmon epäloogisuudet selittyvät ehkäpä sillä, että Gordon-Levitt on napattu pääosaan produktiosta väistyneen James McAvoyn tilalle viikkoa (!) ennen kuvauksien alkua.

Lisää olisin toivonut Adamin isästä. Hän jäi piiloon ja äidin varjoon monessa kohtaa vain koska esiteltiin sairaana, joka ei ymmärrä ihan kaikkea aina. Tuntui aliarvioimiselta, ja viimeinen kohtaaminen ennen leikkausta antoi vieläpä ymmärtää, että isä-poika-suhteessa olisi ollut enemmänkin kerrottavaa...

Mukana castissa on myös Anna Kendrick, joka esittää Adamin aloittelevaa terapeuttia. Jälleen sellainen hahmo, joka on virheineen niin lihaa ja verta, että jes. Muistin koko ajan hänet jostain samantyylisestä hahmosta, mutta vasta kotona pääsin tarkistamaan, missä leffassa olen hänet nähnyt. Se oli Up in the Air (2009). Hieno leffa sekin, suosittelen. 

Mutta siihen nannaosuuteen: MUSIIKKI! Ou jee, millaista settiä. Tuli mieleen 500 Days of Summerin soundtrack (ehkä myös Josephin takia, kröhm, koska ei se oikeastaan ole kovin samanlainen). Vai mitä sanotte tästä:

• Jacuzzi Boys – Bricks or Coconuts
• John Fumo – Midnight Blue
• Radiohead – High and Dry
• The Walkmen – New Country
• Bee Gees – To Love Somebody
• The Aggrolites – Work To Do
• The Sideway Runners – Turn It Down
• Mr. Little Jeans – Angel (Rac Remix)
• The Diplomats of Solid Sound – Soul Connection
• Gerry Rafferty – Days Gone Down / Still Got The Light In Your Eyes
• Roy Orbison – Crying
• Liars – The Other Side of Mt. Heart Attack
• Pearl Jam – Yellow Ledbetter

Uu uu Ultra Braa

Ultra Bra. Kokoaan suurempi Suomi 2012. Helsingin Jäähallissa 30.1.2012.

Olin niin onnekas, että onnistuin kiemurtelemaan tieni paikan päälle lippu- ja sairasteluesteistä huolimatta. Onneksi kiemurtelin, koska kaikki oli sen arvoista ja enemmänkin. Tässä kuvasia ja sanasia hetkistä. Tervetuloa tunnelmointimatkalle!

 

Kun saavuimme, näytti vähän siltä, että minulle osoitetulta paikalta ei näkisi juuri mitään, sillä se sijaitsi aivan jäähallin taaimmassa nurkassa, joka ei ollut edes korkeudella pilattu. Vietin ensimmäisen puoliajan siis hyppien paikalta toiselle ja etsien mahdollisesti tyhjäksi jääneitä istuimia. Tulin tutustuneeksi suomalaiseen passiivisaggressiiviseen tapaan sanoa "Hei, se taitaa olla mun paikka".

Yleisöä oli aluksi paikalla noin puolet siitä, mitä loppuvaiheessa, kun UB oli lavalla. Katsomot olivat siis puolityhjiä. Se hämmensi, mutta ihmisiä valui sisään koko ajan lisää. Samalla kokonainen kavalkaadi esiintyjiä piipahteli lavalla lämmittelemässä yleisöä ja vetämässä covereita. Niitä harvoja, jotka oikeasti vetivät oman biisinsä, taisi olla Happoradio (feat. Paula Vesala ja Mira Luoti, ei mitenkään korviahivelevä tulkinta). Suurin osa lämppäreistäkin oli kuitenkin oikein mahtavaa jammailumusaa, ja lämmin meininki nousi vähitellen yläkatsomoihinkin.

Parasta oli, miten jokainen esiintyjä toivotti oman tukensa kakkoselle tai Pekalle. Kaiken huippu oli, kun Haavisto itse sitten asteli lavalle Antonionsa kanssa. Yleisö riehaantui. Hän piti koskettavan puheen, loi ihmeellisen tunnelman jättimäiseen tilaan. Pekan karisman loisteessa paistattelimme aivan kaikki.

Pekan jälkeen oli lyhyt väliaika, ja ihmiset rynnivät vessoihin. Niin mekin. Tarpeeksi lyhyttä vessajonoa metsästäessämme törmäsimme noin kolmanneksen lyhyempään tyttöjonoon, jonka perään asetuimme tyytyväisenä. Jonolla oli verrannollisesta lyhyydestään huolimatta pituutta parikymmentä metriä. Oven luokse päästyämme jonon ohi kiilasi mies. Hetken pöyristyksen jälkeen kysyimme, mitä hän oikein tekee. "Tää on miesten vessa", tokaisi hän ja asteli vapautuvaan koppiin. Kurkistimme oven toiselle puolelle ja kappas, tyttöisä jonomme oli todella saanut aikaan miestenhuoneen kaappauksen. Kikatimme aikamme ja otimme kuvia takana seisovien tyttöjen kameralla hupaisasta tilanteesta.

Juuri kun pääsimme oven sisäpuolelle, paikalle saapui järjestyksenvalvoja, jonka mielestä tällainen toiminta ei ollut ollenkaan hauskaa: "Miehilläkin pitää olla vessat, joissa on pöntöt!" Olin kuitenkin jo vessassa sisällä, joten naurahdin kehkeytyvälle tilanteelle ja menin naama nutturalla koppiin. Järkkäri sulki vessan oven ja kävi sen ulkopuolella kärkkään keskustelun jalat ristissä pidättävien tyttöjen kanssa unisex-vessoista. Huvittavaa oli se, että kun pääsin ulos vessasta, tyttöjono oli kadonnut, mutta tilalla ei ollut yhtään miestä, ja vessa jäikin tyhjilleen sieltä poistuttuani. Mikä siinä onkin, että ekstranaistenhuoneelle olisi joka paikassa niin kova tarve, mutta miestenhuoneet eivät koskaan lopu kesken? (Vai johtuiko tämä vain siitä, että kyseessä on jäähalli?)

Jännittävän vessaseikkailun jälkeen pääsin paremmalle paikalle katsomoon siskoni viereen, josta oli poistunut pariskunta kesken kaiken. Iloitsin suuresti näkymistä, joihin kuului nyt myös mahdollisuus nähdä lavalle. Huu! Ultra Bra riensikin pian estradille ja päästiin itse asiaan.

En ole koskaan ollut UB:n keikalla, vaikka olen heitä kuunnellut pienestä pitäen. Mukavasti Kroketti-levyä kuluttaneena tämä comeback-keikka sisälsi monia rakkaita tuttuja kappaleita.

Settilista:

• Heikko valo
• Savanni nukahtaa
• Haikara
• Ilmiöitä
• Musta, niljaisten lehtien kaupunki
• Pärnu
• Tyttöjen välisestä ystävyydestä
• Hei kuule Suomi
• Älä soita tänne enää koskaan
• Lähetystyö
• Vesireittejä
• Hauki
• Sinä lähdit pois
• Minä suojelen sinua kaikelta
• Kahdeksanvuotiaana

(Tekivät kaksi encorea, huhhuh!)

Musiikin lisäksi minua viehätti suunnattomasti konsertin valotekniikka. Yleisöä ja esiintyjiä valaisevat eriväriset kiilat vaelsivat ympäriinsä ja vilkkuivat niin, että kauempaa lava näytti välillä olevan tulessa ja sen juuressa ihmiset maagisesti liikkuvaa vettä.

Melodinen moniäänisyys kukoisti joissain kohdin paljon paljon kauniimmin kuin levyjä repeatilla soittaneena muisti kuulleensa. Kerkko Koskinen pisteli tässä menemään Pärnua hunchbackeineen.

Joel Melasniemikin ihmeellisine kitarakäsineen. Taikaa.

Anna Tulustokin (vas.) saapui laulamaan niitä biisejä, joita oli alun perinkin mukana tekemässä. Hänhän oli UB:n riveissä vuoteen 1998 asti, jonka jälkeen jäi äitiyslomalle ja sittemmin kokonaan pois yhtyeestä. Oli mukavaa, että hän oli kuitenkin läsnä comebackin koittaessa.

Supersuosituksi keikalla nousi biisilistalta ensimmäisen encoren aloittanut Hauki, joka sai kaikkien kädet heilumaan ilmassa. 14 000 kättä näyttävät harvinaisen siistiltä heiluessaan samassa tahdissa keltaisessa täpötäydessä jäähallissa, oujee. Tunnelma oli kyllä ohittanut katon siinä main. Toinen encore karkotti Haaviston ja lavalle rynnineet muut esiintyjät lavalta, kun juontajat yllättäen lupasivat vielä vähän lisää UB:ta.

"Ei me olla mitään oikein valmisteltu" -biisi Kahdeksanvuotiaana oli sokeri kaiken tämän pohjalla, oi nam. Sanoisin, ettei tällaista hurmosta koe kovin monesti elämänsä aikana. Olen niin iloinen, että päätin lähteä mukaan, vaikka se saattoikin kostautua sairastumisella. Oli sen arvoista.

Jk. Hieno dokkari on saatu Kokoaan suuremman Suomen kulissien takaa, siitä saa aika mainion käsityksen meiningistä, katso se isompana kuin tässä!

(Kuvat siskon kamerasta ryöstin.)

Mies ja nainen ja Herra ja Ihmiset

Ei ole tullut blogattua vähään aikaan, mutta ei se mitään, eletty on sitäkin enemmän. Olen ihan viime viikkoina tutustunut paremmin mainetta niittävään yhtyeeseen Herra Ylppö & Ihmiset. Onhan se pinnalla pyörinyt jo pitkään, mutta vasta uusin levy Mies ja nainen sekä kovassa radiosoitossa kuluva biisi Mies murtuu ovat saaneet minut liikkeelle.

Herra Ylppöhän siis ponnistaa alun perin Maj Karmasta. Bändin musiikki eroaa kyllä paikoin aika paljonkin Maj Karman tuotannosta. Se, mitä uutta levyä olen kuunnellut, on ollut ihan jees kokemus. Tai ainakin musiikki on maistunut minulle jostain syystä. Ylpön tekstit ovat täyttä elämää, tunnekuohuissa kirjoitettua settiä pääasiassa ihmissuhteisiin liittyen (kuten levyn nimikin vihjaa). Se johtaa tietysti välillä aivan outoihin sanaleikkeihin ja myötähäpeäisiinkin hetkiin. Tuntuu, ettei kaikkia lyriikoita ole edes sen pidemmälle työstetty, vaan ne on työnnetty raakana musiikin kanssa lautaselle.

Pidän kuitenkin Ylpön suorasta ja miehekkäästä tavasta ilmaista asioita. Kliseiset tai oudotkin asiat jäävät kokonaisuuden varjoon. Melodiat tukevat joiltain kohdin jopa (tohdinko sanoa) fiksuja lyriikoita. Pianolla on ihastuttava rooli rockin vierellä.


Jouko Turkka sanoi
pitää valita aina tie
joka pelottaa eniten
mutta kun tää kaikki
melkein kaikki pelottaa
pitääkö mun nyt perääntyä
pitääkö mun nyt ajatella
koko elämä vittu uusiksi

mä en tarvii ku rakkautta
mutta en mä sillä mitään tarkoita

- Paula puree, Herra Ylppö & Ihmiset


Suosittelen tsekkaamaan bändin nettisivut, joilta löytyy perinteisen osuuden lisäksi myös kiinnostava Kysy-palsta, jolla Ylppö vastailee vaikka minkälaisiin kysymyksiin. Mielenkiintoista.

Mies murtuu -musiikkivideo on muuten hurja. Jotenkin niin suomalaisen äijän mentaliteetti nykyajan turhautumassa tai tunnekuohussa. Sellainen stereotypia tuo väkivalta... Menneinä aikoina autonromun sijasta ottavana osapuolena ovat varmaankin olleet metsän puut ja halkotyöt.

Joku mikä Adele

Olen sydänjuuriani ja kynnenalusiani myöten hillitön Adele-fani. Oh, the voice. Löysin Adelen niihin aikoihin, kun Rolling in The Deep soi Gleessä Lea Michelen ja Jonathan Groffin coverina. Toimiva veto noin duettona, vaikkakin Gleen mausteilla, eli sopivan teini-melodraamaista, hoho. Huvittaa nuo taustalla laulavat lavastajat.

Adele kyllä laulaa tuon(kin) suuremmalla tunteella. Tuoreempi Gleen Adele-veto on ihanaihanaihana Rumour Has It / Someone Like You -mashup. Itku, miten ne osaakin hommansa.

No, takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Uudenvuodenyönä tuli tv:stä Adelen konsertti The Royal Albert Hallista Englannista. Pahaksi onneksi se esitettiin juuri vuoden vaihtuessa, mikä esti minua näkemästä sen televisiosta. Onni matkassa oli se, että Areena näyttää taltioinnin kuukauden päivät televisioesityksen jälkeenkin. Tee siis kuin minä ja katso keikka täällä.

Tämä oli niin värisyttävä keikka, niin käsittämättömän iso. Ihmisiä oli tuhottomasti, kaikki aivan mukana. Tunnelma paikan päällä on ollut varmasti hyvin tiheä. Puitteet konsertille ovat, kuten Adele itsekin toteaa, aivan loistokkaat. Erilaisia valo- ja erikoistehosteita käytetään konsertissa harkiten, mutta tarpeeksi. (Aivan pakko kyllä mainita upeasta kännykkävalomerestä, jonka yleisö synnyttää itse, ohh. Myös kattovalaisimet ovat kauniita yksityiskohtia välillä kuvaan osuessaan.) Ei Adelen musiikki vaadi mitään valoshow'ta, eikä sellainen sopisi tämän konsertin tyyliinkään. Musiikista tulee mieleen ehkä Amy Winehouse (jolle muuten omistetaan yksi kappale tällä keikalla), Duffy tai Katy Perry. Pääosassa on laulajattaren vahva ja omintakeinen ääni.

Adelen persoona on valloittava, mikä paistaa tästäkin tallenteesta. Eikä mikä tahansa persoona valloittaisi tuonkokoista yleisöä... Hyvin ravisteleva oli hetki, kun yleisö lauloi Adelen kanssa Someone Like Youta. Ah. Kyyneleet valuivat poskia, niin kauniilta se tuntui jossain sielun sopukoissa syvällä sisällä. Tuli mieleen Live 8 -tapahtuma muutama vuosi sitten, josta ystäväni jaksaa puhua edelleen: Siinä esiintyi mm. Robbie Williams, joka veti hittibiisinsä Angels. Yleisö sitten lauloi Robbien kanssa niin valtaisasti, että se oli ystävälleni samanlainen kylmät väreet & vau -kokemus. Ehkä tunnistat itsesi tästä, terkkuja. :)

Mutta kyllä, Adelessa on sitä jotain, vaikka suosio ponnistaisikin sydänsuruisesta albumista. Tai ehkä juuri siksi. Kuunnelkaa ja rakastukaa!

A new sleuth for the 21st century

Tätä on odotettu: Sherlock palaa toisen tuotantokauden jaksoin! Kyseessä on siis BBC:n huippulaadukas modernisaatio Arthur Conan Doylen luoman kaikille tutun salapoliisin seikkailuista. Ensimmäisen kauden jaksot nähtiin 2010, mutta toista tuotantokautta jouduttiin odottamaan tähän asti. Eikä huolta, Benedict Cumberbatchin karisma ei ole kadonnut minnekään. Martin Freeman loistaa hänkin edelleen aina yhtä jähmeänä tohtori Watsonina. Toisen kauden ensimmäinen jakso ei siis jäänyt odotuksistani.

Ensimmäinen tuotantokausi (joka rantautui Suomeenkin 2011 vaisulla nimellä Uusi Sherlock) piti siis sisällään kolme puolentoista tunnin pläjäystä Sherlockia ja syväjäädyttävän pysäyttävän cliffhangerin, jonka kanssa sitten elettiin puolitoista vuotta. Sekin ratkesi kokoonsa nähden nyt aivan tyydyttävällä tavalla. Ah. Toinenkin tuotantokausi pitänee sisällään kolme jaksoa.

Mikä tästä sarjasta nyt siis tekee niin kiehtovan ja koukuttavan? No, ensinnäkin se on isolla rahalla toteutettu eli hyvää BBC-laatua. Viihteen laadun takaavat myös ihmeellisesti rooleihinsa solahtavat näyttelijät. Roolit on rakennettu miellyttävästi vanhaa Sherlockia mukaillen ja nykyaikaistaen. Sherlockin mastermindia on hyödynnetty hahmon luonnetta muotoillessa; tämän hahmon yliluonnollinen kyvykkyys ratkaista mysteerejä on uskottavaa, koska hänellä on heikkouksia kykyjensä vastapainona (vrt. Mentalist, House). Tohtori Watsonille taas on rakennettu sotilasmenneisyys, joka antaa hänelle sopivasti särmää. Liian nössö tohtori jäisi tämän Sherlockin varjoon kuusi nolla.

Sarjassa hyödynnetään todella tehokkaasti nykyteknologiaa, mikä tuntuu jo niin luontevalta. Tekstiviestittely ja bloggaaminen ovat osa arkipäivää, miksei siis liitettäisi niitä nykyaikaan sijoittuviin sarjoihin? Toimivaa. Katsojasta on mukavaa, kun saa olla mukana päättelemässä salapoliisitarinoissa. Tässä mukana pysyminen hoituu Sherlockin hahmoon fokusoimalla: pääsemme hänen päänsä sisään, kun hän tarkastelee ruumista ja näkee enemmän kuin tavallinen ihmissilmä. Toisaalta katsoja pidetään sen verran pimennossa, ettei rikoksia noin vain kotisohvalta ratkotakaan.

"Initially he wanted to be a pirate."

 
Kun lisätään vielä kourallinen sivuhahmoja (mm. Sherlockille veli), vähän jännitystä, ronskisti huumoria, laatumusiikkia, Lontoon urbaanius, toimiva leikkaus, vähän lisää jännitystä ja ripaus (nojoo) romantiikkaakin, saadaan oikein maukasta salapoliisisoppaa. Voi, britit, tarjoatte liian hyvää viihdettä. Jenkkisarjat maistuvat punchlineineen tämän jälkeen niin siirappisilta, että oksettaa. Kun huumorin pitää tarpeeksi mustana, voi silloin tällöin nauttia sen ohella vähän kermavaahtoa. Namnam.