Uu uu Ultra Braa

Ultra Bra. Kokoaan suurempi Suomi 2012. Helsingin Jäähallissa 30.1.2012.

Olin niin onnekas, että onnistuin kiemurtelemaan tieni paikan päälle lippu- ja sairasteluesteistä huolimatta. Onneksi kiemurtelin, koska kaikki oli sen arvoista ja enemmänkin. Tässä kuvasia ja sanasia hetkistä. Tervetuloa tunnelmointimatkalle!

 

Kun saavuimme, näytti vähän siltä, että minulle osoitetulta paikalta ei näkisi juuri mitään, sillä se sijaitsi aivan jäähallin taaimmassa nurkassa, joka ei ollut edes korkeudella pilattu. Vietin ensimmäisen puoliajan siis hyppien paikalta toiselle ja etsien mahdollisesti tyhjäksi jääneitä istuimia. Tulin tutustuneeksi suomalaiseen passiivisaggressiiviseen tapaan sanoa "Hei, se taitaa olla mun paikka".

Yleisöä oli aluksi paikalla noin puolet siitä, mitä loppuvaiheessa, kun UB oli lavalla. Katsomot olivat siis puolityhjiä. Se hämmensi, mutta ihmisiä valui sisään koko ajan lisää. Samalla kokonainen kavalkaadi esiintyjiä piipahteli lavalla lämmittelemässä yleisöä ja vetämässä covereita. Niitä harvoja, jotka oikeasti vetivät oman biisinsä, taisi olla Happoradio (feat. Paula Vesala ja Mira Luoti, ei mitenkään korviahivelevä tulkinta). Suurin osa lämppäreistäkin oli kuitenkin oikein mahtavaa jammailumusaa, ja lämmin meininki nousi vähitellen yläkatsomoihinkin.

Parasta oli, miten jokainen esiintyjä toivotti oman tukensa kakkoselle tai Pekalle. Kaiken huippu oli, kun Haavisto itse sitten asteli lavalle Antonionsa kanssa. Yleisö riehaantui. Hän piti koskettavan puheen, loi ihmeellisen tunnelman jättimäiseen tilaan. Pekan karisman loisteessa paistattelimme aivan kaikki.

Pekan jälkeen oli lyhyt väliaika, ja ihmiset rynnivät vessoihin. Niin mekin. Tarpeeksi lyhyttä vessajonoa metsästäessämme törmäsimme noin kolmanneksen lyhyempään tyttöjonoon, jonka perään asetuimme tyytyväisenä. Jonolla oli verrannollisesta lyhyydestään huolimatta pituutta parikymmentä metriä. Oven luokse päästyämme jonon ohi kiilasi mies. Hetken pöyristyksen jälkeen kysyimme, mitä hän oikein tekee. "Tää on miesten vessa", tokaisi hän ja asteli vapautuvaan koppiin. Kurkistimme oven toiselle puolelle ja kappas, tyttöisä jonomme oli todella saanut aikaan miestenhuoneen kaappauksen. Kikatimme aikamme ja otimme kuvia takana seisovien tyttöjen kameralla hupaisasta tilanteesta.

Juuri kun pääsimme oven sisäpuolelle, paikalle saapui järjestyksenvalvoja, jonka mielestä tällainen toiminta ei ollut ollenkaan hauskaa: "Miehilläkin pitää olla vessat, joissa on pöntöt!" Olin kuitenkin jo vessassa sisällä, joten naurahdin kehkeytyvälle tilanteelle ja menin naama nutturalla koppiin. Järkkäri sulki vessan oven ja kävi sen ulkopuolella kärkkään keskustelun jalat ristissä pidättävien tyttöjen kanssa unisex-vessoista. Huvittavaa oli se, että kun pääsin ulos vessasta, tyttöjono oli kadonnut, mutta tilalla ei ollut yhtään miestä, ja vessa jäikin tyhjilleen sieltä poistuttuani. Mikä siinä onkin, että ekstranaistenhuoneelle olisi joka paikassa niin kova tarve, mutta miestenhuoneet eivät koskaan lopu kesken? (Vai johtuiko tämä vain siitä, että kyseessä on jäähalli?)

Jännittävän vessaseikkailun jälkeen pääsin paremmalle paikalle katsomoon siskoni viereen, josta oli poistunut pariskunta kesken kaiken. Iloitsin suuresti näkymistä, joihin kuului nyt myös mahdollisuus nähdä lavalle. Huu! Ultra Bra riensikin pian estradille ja päästiin itse asiaan.

En ole koskaan ollut UB:n keikalla, vaikka olen heitä kuunnellut pienestä pitäen. Mukavasti Kroketti-levyä kuluttaneena tämä comeback-keikka sisälsi monia rakkaita tuttuja kappaleita.

Settilista:

• Heikko valo
• Savanni nukahtaa
• Haikara
• Ilmiöitä
• Musta, niljaisten lehtien kaupunki
• Pärnu
• Tyttöjen välisestä ystävyydestä
• Hei kuule Suomi
• Älä soita tänne enää koskaan
• Lähetystyö
• Vesireittejä
• Hauki
• Sinä lähdit pois
• Minä suojelen sinua kaikelta
• Kahdeksanvuotiaana

(Tekivät kaksi encorea, huhhuh!)

Musiikin lisäksi minua viehätti suunnattomasti konsertin valotekniikka. Yleisöä ja esiintyjiä valaisevat eriväriset kiilat vaelsivat ympäriinsä ja vilkkuivat niin, että kauempaa lava näytti välillä olevan tulessa ja sen juuressa ihmiset maagisesti liikkuvaa vettä.

Melodinen moniäänisyys kukoisti joissain kohdin paljon paljon kauniimmin kuin levyjä repeatilla soittaneena muisti kuulleensa. Kerkko Koskinen pisteli tässä menemään Pärnua hunchbackeineen.

Joel Melasniemikin ihmeellisine kitarakäsineen. Taikaa.

Anna Tulustokin (vas.) saapui laulamaan niitä biisejä, joita oli alun perinkin mukana tekemässä. Hänhän oli UB:n riveissä vuoteen 1998 asti, jonka jälkeen jäi äitiyslomalle ja sittemmin kokonaan pois yhtyeestä. Oli mukavaa, että hän oli kuitenkin läsnä comebackin koittaessa.

Supersuosituksi keikalla nousi biisilistalta ensimmäisen encoren aloittanut Hauki, joka sai kaikkien kädet heilumaan ilmassa. 14 000 kättä näyttävät harvinaisen siistiltä heiluessaan samassa tahdissa keltaisessa täpötäydessä jäähallissa, oujee. Tunnelma oli kyllä ohittanut katon siinä main. Toinen encore karkotti Haaviston ja lavalle rynnineet muut esiintyjät lavalta, kun juontajat yllättäen lupasivat vielä vähän lisää UB:ta.

"Ei me olla mitään oikein valmisteltu" -biisi Kahdeksanvuotiaana oli sokeri kaiken tämän pohjalla, oi nam. Sanoisin, ettei tällaista hurmosta koe kovin monesti elämänsä aikana. Olen niin iloinen, että päätin lähteä mukaan, vaikka se saattoikin kostautua sairastumisella. Oli sen arvoista.

Jk. Hieno dokkari on saatu Kokoaan suuremman Suomen kulissien takaa, siitä saa aika mainion käsityksen meiningistä, katso se isompana kuin tässä!

(Kuvat siskon kamerasta ryöstin.)

Mies ja nainen ja Herra ja Ihmiset

Ei ole tullut blogattua vähään aikaan, mutta ei se mitään, eletty on sitäkin enemmän. Olen ihan viime viikkoina tutustunut paremmin mainetta niittävään yhtyeeseen Herra Ylppö & Ihmiset. Onhan se pinnalla pyörinyt jo pitkään, mutta vasta uusin levy Mies ja nainen sekä kovassa radiosoitossa kuluva biisi Mies murtuu ovat saaneet minut liikkeelle.

Herra Ylppöhän siis ponnistaa alun perin Maj Karmasta. Bändin musiikki eroaa kyllä paikoin aika paljonkin Maj Karman tuotannosta. Se, mitä uutta levyä olen kuunnellut, on ollut ihan jees kokemus. Tai ainakin musiikki on maistunut minulle jostain syystä. Ylpön tekstit ovat täyttä elämää, tunnekuohuissa kirjoitettua settiä pääasiassa ihmissuhteisiin liittyen (kuten levyn nimikin vihjaa). Se johtaa tietysti välillä aivan outoihin sanaleikkeihin ja myötähäpeäisiinkin hetkiin. Tuntuu, ettei kaikkia lyriikoita ole edes sen pidemmälle työstetty, vaan ne on työnnetty raakana musiikin kanssa lautaselle.

Pidän kuitenkin Ylpön suorasta ja miehekkäästä tavasta ilmaista asioita. Kliseiset tai oudotkin asiat jäävät kokonaisuuden varjoon. Melodiat tukevat joiltain kohdin jopa (tohdinko sanoa) fiksuja lyriikoita. Pianolla on ihastuttava rooli rockin vierellä.


Jouko Turkka sanoi
pitää valita aina tie
joka pelottaa eniten
mutta kun tää kaikki
melkein kaikki pelottaa
pitääkö mun nyt perääntyä
pitääkö mun nyt ajatella
koko elämä vittu uusiksi

mä en tarvii ku rakkautta
mutta en mä sillä mitään tarkoita

- Paula puree, Herra Ylppö & Ihmiset


Suosittelen tsekkaamaan bändin nettisivut, joilta löytyy perinteisen osuuden lisäksi myös kiinnostava Kysy-palsta, jolla Ylppö vastailee vaikka minkälaisiin kysymyksiin. Mielenkiintoista.

Mies murtuu -musiikkivideo on muuten hurja. Jotenkin niin suomalaisen äijän mentaliteetti nykyajan turhautumassa tai tunnekuohussa. Sellainen stereotypia tuo väkivalta... Menneinä aikoina autonromun sijasta ottavana osapuolena ovat varmaankin olleet metsän puut ja halkotyöt.

Joku mikä Adele

Olen sydänjuuriani ja kynnenalusiani myöten hillitön Adele-fani. Oh, the voice. Löysin Adelen niihin aikoihin, kun Rolling in The Deep soi Gleessä Lea Michelen ja Jonathan Groffin coverina. Toimiva veto noin duettona, vaikkakin Gleen mausteilla, eli sopivan teini-melodraamaista, hoho. Huvittaa nuo taustalla laulavat lavastajat.

Adele kyllä laulaa tuon(kin) suuremmalla tunteella. Tuoreempi Gleen Adele-veto on ihanaihanaihana Rumour Has It / Someone Like You -mashup. Itku, miten ne osaakin hommansa.

No, takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Uudenvuodenyönä tuli tv:stä Adelen konsertti The Royal Albert Hallista Englannista. Pahaksi onneksi se esitettiin juuri vuoden vaihtuessa, mikä esti minua näkemästä sen televisiosta. Onni matkassa oli se, että Areena näyttää taltioinnin kuukauden päivät televisioesityksen jälkeenkin. Tee siis kuin minä ja katso keikka täällä.

Tämä oli niin värisyttävä keikka, niin käsittämättömän iso. Ihmisiä oli tuhottomasti, kaikki aivan mukana. Tunnelma paikan päällä on ollut varmasti hyvin tiheä. Puitteet konsertille ovat, kuten Adele itsekin toteaa, aivan loistokkaat. Erilaisia valo- ja erikoistehosteita käytetään konsertissa harkiten, mutta tarpeeksi. (Aivan pakko kyllä mainita upeasta kännykkävalomerestä, jonka yleisö synnyttää itse, ohh. Myös kattovalaisimet ovat kauniita yksityiskohtia välillä kuvaan osuessaan.) Ei Adelen musiikki vaadi mitään valoshow'ta, eikä sellainen sopisi tämän konsertin tyyliinkään. Musiikista tulee mieleen ehkä Amy Winehouse (jolle muuten omistetaan yksi kappale tällä keikalla), Duffy tai Katy Perry. Pääosassa on laulajattaren vahva ja omintakeinen ääni.

Adelen persoona on valloittava, mikä paistaa tästäkin tallenteesta. Eikä mikä tahansa persoona valloittaisi tuonkokoista yleisöä... Hyvin ravisteleva oli hetki, kun yleisö lauloi Adelen kanssa Someone Like Youta. Ah. Kyyneleet valuivat poskia, niin kauniilta se tuntui jossain sielun sopukoissa syvällä sisällä. Tuli mieleen Live 8 -tapahtuma muutama vuosi sitten, josta ystäväni jaksaa puhua edelleen: Siinä esiintyi mm. Robbie Williams, joka veti hittibiisinsä Angels. Yleisö sitten lauloi Robbien kanssa niin valtaisasti, että se oli ystävälleni samanlainen kylmät väreet & vau -kokemus. Ehkä tunnistat itsesi tästä, terkkuja. :)

Mutta kyllä, Adelessa on sitä jotain, vaikka suosio ponnistaisikin sydänsuruisesta albumista. Tai ehkä juuri siksi. Kuunnelkaa ja rakastukaa!

A new sleuth for the 21st century

Tätä on odotettu: Sherlock palaa toisen tuotantokauden jaksoin! Kyseessä on siis BBC:n huippulaadukas modernisaatio Arthur Conan Doylen luoman kaikille tutun salapoliisin seikkailuista. Ensimmäisen kauden jaksot nähtiin 2010, mutta toista tuotantokautta jouduttiin odottamaan tähän asti. Eikä huolta, Benedict Cumberbatchin karisma ei ole kadonnut minnekään. Martin Freeman loistaa hänkin edelleen aina yhtä jähmeänä tohtori Watsonina. Toisen kauden ensimmäinen jakso ei siis jäänyt odotuksistani.

Ensimmäinen tuotantokausi (joka rantautui Suomeenkin 2011 vaisulla nimellä Uusi Sherlock) piti siis sisällään kolme puolentoista tunnin pläjäystä Sherlockia ja syväjäädyttävän pysäyttävän cliffhangerin, jonka kanssa sitten elettiin puolitoista vuotta. Sekin ratkesi kokoonsa nähden nyt aivan tyydyttävällä tavalla. Ah. Toinenkin tuotantokausi pitänee sisällään kolme jaksoa.

Mikä tästä sarjasta nyt siis tekee niin kiehtovan ja koukuttavan? No, ensinnäkin se on isolla rahalla toteutettu eli hyvää BBC-laatua. Viihteen laadun takaavat myös ihmeellisesti rooleihinsa solahtavat näyttelijät. Roolit on rakennettu miellyttävästi vanhaa Sherlockia mukaillen ja nykyaikaistaen. Sherlockin mastermindia on hyödynnetty hahmon luonnetta muotoillessa; tämän hahmon yliluonnollinen kyvykkyys ratkaista mysteerejä on uskottavaa, koska hänellä on heikkouksia kykyjensä vastapainona (vrt. Mentalist, House). Tohtori Watsonille taas on rakennettu sotilasmenneisyys, joka antaa hänelle sopivasti särmää. Liian nössö tohtori jäisi tämän Sherlockin varjoon kuusi nolla.

Sarjassa hyödynnetään todella tehokkaasti nykyteknologiaa, mikä tuntuu jo niin luontevalta. Tekstiviestittely ja bloggaaminen ovat osa arkipäivää, miksei siis liitettäisi niitä nykyaikaan sijoittuviin sarjoihin? Toimivaa. Katsojasta on mukavaa, kun saa olla mukana päättelemässä salapoliisitarinoissa. Tässä mukana pysyminen hoituu Sherlockin hahmoon fokusoimalla: pääsemme hänen päänsä sisään, kun hän tarkastelee ruumista ja näkee enemmän kuin tavallinen ihmissilmä. Toisaalta katsoja pidetään sen verran pimennossa, ettei rikoksia noin vain kotisohvalta ratkotakaan.

"Initially he wanted to be a pirate."

 
Kun lisätään vielä kourallinen sivuhahmoja (mm. Sherlockille veli), vähän jännitystä, ronskisti huumoria, laatumusiikkia, Lontoon urbaanius, toimiva leikkaus, vähän lisää jännitystä ja ripaus (nojoo) romantiikkaakin, saadaan oikein maukasta salapoliisisoppaa. Voi, britit, tarjoatte liian hyvää viihdettä. Jenkkisarjat maistuvat punchlineineen tämän jälkeen niin siirappisilta, että oksettaa. Kun huumorin pitää tarpeeksi mustana, voi silloin tällöin nauttia sen ohella vähän kermavaahtoa. Namnam.